Suostuisitko muunlaiseen psykoanalyysiin kuin kirjoittamiseen?

Marilyn on hyvin miehekäs.

Isäni on huomattavan pitkä, olen kirjoittanut
hänelle huomattavan pitkää kirjettä aina aamuisin.
Yritän siinä luoda näkymää. On mahdotonta antaa
itsensä tulla selkeästi esiin esimerkiksi tekstissä, ja
yhtä mahdotonta on tulla itsensä kaltaiseksi samalla
tavoin kuin värit. Isälläni, hänen huolitellussa ava-
ruudessaan, on kolme maljakkoa pitkällä pöydällä.
Eräs Sibelius-Akatemian sävellysluokkalainen pudot-
ti niistä yhden lattialle, mutta se ei suinkaan särkynyt
vaan soi hyvin kauniisti. Isäni kasvot puolestaan jul-
mistuivat, mutta tulivat sitten lempeiksi. Nyt hän on
Milanossa, kirjoitan Milanoon, hotellihuoneeseen
jonka katto on täynnä näkymättömiä kuvia samalla
tavoin kuin täyteen piirretyn paperin toinen puoli.

Nämä oppivat puhumaan ääneen,
mutta teini-ikäinen tytär ei ole kos-
kaan puhunut sitä. Hänellä on lau-
kussaan yksi voipaperiin kääritty
kala,
ehkä sen huulet on punaiset, ja
kostaminen ei ole mahdollista, ei
sille jolle olet kostanut.

Kun astui ulos metsästä, kaatuivat tornit.
Kun kaatui tulppaanipedille, kuolivat kanssamatkustajat.
Kun kirjoitti isälleen, tukehtui koira.
Kun sävelsi, talot romahtivat ja maa halkeili.

Saatoin kuulla valituksen, ilmassa väreilevän ja syvän,
mutta ketään ei näkynyt, missään, puiden lomassa,
ja niin seisoin vain hämmentyneenä siinä missä olin,
ajattelin että hän ajatteli sitä mitä minä ajattelin.

Ei voi elää niiden kanssa mutta ei ilmankaan niitä,
sokea lukee sokeaa, millainen on kirja joka on niin
ohut että sitä ei enää näy, tai sota itsensä kanssa,
tai se jäätynyt hetki kun huomaa avokkaiden ole-
vain tiukasti jaloissa ja putoaa pitkän matkaa.

Tässä on nyt kysymys keinonahasta / joka näyttää heijastavan minut / tai näyttää että se ei heijasta / joka on siinä mielessä kuin voidaan sanoa / tai että se on olemassa heijastaakseen / kun sinä syöt sinä syöt munakasta / ja kun se heijastaa minut / se heijastaa minut kuolleena.

En tapa, mutta ei runouskaan jos se on lyhyttä,
jos siinä ei ole sisällä jotakin joka tukahduttaa,
en tuomitse, mutta ei runouskaan jos se on so-
pivaista, katajien takana, rannassa, lähellä tätä.

Oksissa on tavallisia kukintoja,
tavallisia tähän aikaan, eikä
niiden välissä leijaile korentoja,
ei tähän aikaan, ja oksissa on
tavallisia kukintoja, eikä niiden
välissä leijaile korentoja, tähän
aikaan, ja oksissa on kukintoja.

Keltainen, ja musta, ja musta ja
keltainen, ja musta, ja keltainen,
ja keltainen ja musta, ja keltainen,
ja musta.

Kun on puhe nahasta, ja kun on
puhe keinonahasta, keltaisesta,
ja kun on puhe nahasta, tai huu-
lista jotka ovat auki, öistä, kun
on puhe huulista joiden ohitse
ei pääse mitään, ei betonilla
vuoratussa suuressa muodossa,
olen kadottanut joitain ihmisiä
mutta löytänyt toisia jotka pu-
keutuvat joihinkin vaatteisiin,
on aina oltava jokin luku kukkivia.

Ja on myös, että, joka on peura,
tai heijastus siitä, oikeastaan
heijastus heijastavimmasta pei-
listä. Peura, joka paistaa itselleen
ruokaa, verhot ovat kiinni, hän
kirjoittaa, jossa jäätä, jossa jää,
ensin näkyy, sitten ei enää näy.

Mittani ovat 172 cm ja 64kg, mutta parempi
olisi 61 kg. Voin saavuttaa sen hyvin pienin
panostuksin. Silmäni ovat vihertävänsiniset.
Jos istun sinisellä sohvalla, ne näyttävät sini-
siltä ja vihreiltä jos taas vihreässä nojatuolissa
tai seison vasten vihreätä seinää. Kuvittelen
usein itsestäni liikoja ja rakennan legendaa.
Esimerkiksi että kaikki mitä kirjoitan on suur-
ta ja tulee nousemaan arvossa kuten mikä ta-
hansa todellinen. Ei menetä koskaan arvoaan,
aina yhtä harvinainen ja kaunis riippumatta
mitä ympärillä on tai mikä kurssi on. On var-
maa että tämäntasoista tekstiä ei vain ole niin
paljoa eikä tule koskaan olemaan. Joskus kyl-
lä myös luulen olevani hohtavasilmäinen sala-
manteri ja kerran tullessani kylvystä kuvittelin
näkeväni salamanterin seinällä. Hyvin kaunis
eläin, olin onnellinen siitä näystä. Saatoin kir-
joittaa ja kävellä, olla ja tietää.

Aina on olemassa myös savunhajua.
Missä me olemme se tulee aina mukaan
ja sinussa on myös toinen tuoksu, kieltäymyksen
ja suloisen tuomitsevuuden. Se kiertelee
ylläsi kuin kotka. Kun me näimme kaupassa
jäädytetyn puuman. Sen että sen silmät olivat
kuin lasia. Yhdessä sinun kanssa olen tuonut
monia keksintöjä runouteen. Kun kiertelin
kaupassa sinun kanssasi puuma katseli meitä,
sen silmät olivat hieman vaaleaa punervaa
lasia kenties Muranosta. Olimme yhdessä
ja katsoimme sinua.

PIENI DRAAMALLINEN TEKSTI
Kun olin kenkäkaupassa. Tai kenkä- ja laukkukaupassa
+
Tai kun lumimyrskyn jälkeen oli valoisaa
+
Ja näimme sellaisia jälkiä metsässä, jälkiä että oli istuttu ympyrässä, kehässä, sen kehällä
+
Tänään näkyi lintuja. Enää niitä ei näy
+
Sinä et näe niitä
+
Minä en ylipäänsä osaa enää nähdä mitään koska tunnen
+
Tunnen että minä tulen maailmaan liian syvästi
+
Se on unta tai sitten maalaus
+
Tai kun oli valoisa lumimyrskyn jälkeen me pysähdyimme ja joimme teetä pullosta joka sinulla oli laukussasi
+
Oliko siinä myös vodkaa sekoitettuna
+
Oliko se kertomuksen alku, että sinä istut pöydän ääressä
+
Tai että sinulla on, niin kuin päreistä tehdyssä katossa, suomut ympärilläsi, että sinä olet tummempi ja siksi aurinko ei polta sinua kun se minua polttaa
+
Oliko siihen sekoitettu, olitko sinä kaatanut siihen vodkaa silloin kun se vielä oli kannussa
+
Että me kumpikin tahoillamme kirjoitamme siitä ja keskustelemme siitä ja se voi olla kaunista kuin patio tai kaunista kuin maalausten ripustus museossa tai kaunista kuin unikko
+
Meillä oli hauskaa yhdessä

KATKELMA PIENOISROMAANISTA "VIULISTI"

Hänen kasvonsa olivat toispuoleiset, toinen puoli lihallinen, terve, punertava ja toinen puoli sitä vastoin lihaton, kuivunut, ja siltä puolelta kaula myöskin täynnä sinivihreitä, laajoja mustelmia. Niitä oli yritetty hajamielisesti peittää jollakin peitevoiteella. Kainaloonsa hän kasasi kolme tölkkiä olutta ja poimi vielä kassalta mukaansa suklaapatukan, ja kun hän astui ulos ilta-aurinkoiseen ilmaan se puristui hänen pellavakankaisten, huolellisesti prässättyjen housujensa taskussa.

KATKELMA MONOLOGISTA "VIULISTI"

Jos elämä kuluttaisikin meitä tasaisesti, mutta sen täytyy olla tällaista, toispuoleista. Mustelmat kaulassani kertovat siitä, mistä muusta, Napolista jonka kaduilla muistan kulkukoiran astuneen sivuun minun edestäni. Tämä on yksi helvetin luola jonka takaseinää ei näy, ja kun näet jotakin, se on patsas sinusta itestäsi.
Ja kysyy: kuka olet? Mutta mitä sellaiseen voi vastata. Mukanani minä en kanna mitään mikä voisi tuhoutua.
Edelleen: onko sinulla sielu? Ei täällä näy mitään kylttiä joka kertoisi mihin on tullut.

Alkukäsitys, joka tulee meidän omaksemme ja ottaa sittemmin meidät valtaansa. Kuinka siihen voi suhtautua, mahdollisesti tekemällä yksinkertaisia harjoitteita, joissa koettaa päästä asioiden toiselle puolelle, nähdä ja kokea ne toisin. Esimerkiksi ajatella joka aamu jotakin tiettyä esinettä, vaikkapa tuhkakuppia, täsmälleen samaan aikaan, ja tarkastella mahdollisimman analyyttisesti omaa havaintoaan siitä ja sen paisumista, laajenemista.

Ojentaa jonkin joka merkitsee, viisivuotias lapsi, ojentaa suklaalevyn hiukan itseään vanhemmalle, toisen täytyy olla tyttö, toisen poika, viisivuotias olkoon tyttö, ojentaessaan suklaalevyä näyttää hermostuneelta, niin kuin epäilisi jotenkin.

Toinen taas on levollinen, hänellä on yllään vaate joka näyttää siltä että se päällään hän on tullut suoraan sotakentältä, hänellä on vyöllään pistoolikotelo ja siinä pistooli.

Minkä jälkeen tulee romanssi, viisivuotias kysyy,
sen jälkeen kun olet noussut panssarimersusta, toinen vastaa,
sen jälkeen kun taivas on tummentunut savusta ja sinä tunnet sen kurkussasi, sen jälkeen kun kaikki on kuollutta, tummunutta, kuivunutta.
Mutta eikö se ole kuin hyvää viiniä kysyy viisivuotias, sellaista joka laskeutuu alas koska sen kuuluu laskeutua alas, alas nielusta kuin joukko miehiä,
siinä olet oikeassa, sanoo toinen, me olemme oikeassa koska meidän täytyy syödä, nukkua ja rakastella, olemme oikeassa koska sisällämme toisemme,
mutta sinä hetkenä viisivuotias tyttö vetää suklaalevyn takaisin itselleen ja juoksee pois.

Yritän toistuvasti vapauttaa puheeni, ja itseni, niistä rajoitteista joita sille itse olen luonut. Kuitenkin nuo rajoitteet ovat minulle välttämättömiä, ilman niitä tunnen olevani kuin kampurajalkainen tai sokea. Mutta yhtä hyvinhän tarvitsen niitäkin kokemuksia, ne näyttävät minulle sen mitä todella olen, toisinaan, kuin etanan haamu, joka seuraa sitä, vielä hitaammin. Mutta ei minua myöskään naulata seinään, en suostu tekemään sitä itse, minä en ole sellainen vaikka silmäni ovatkin siniset kuin taivas kirkkaana kesäpäivänä, vaikka ne ovatkin runoutta jo itsessään, ilman minua, niin lähellä todellista maailmaa, sen ihmeitä, pysähdyttämättömät, ilmeettömät, läpikuultavat, kuin kappale sinistä taatelia sinisessä suklaassa, erityisesti tänään.

Kaikki mikä nousee, laskee jonakin toisena päivänä.
Avioliiton jälkeen tulee toinen avioliitto.
Puhvelit ovat kauniita ja sinäkin olet, lukijani.
Mitä minussa on sellaista, mistä ihmiset eivät pidä?
Yhtä hyödytöntä olisi kysyä mitä ruohossa on sellaista.
Että se on yhä tässä, että vain talvi saa sen katoamaan.
Jokainen muoto on liikaa, eräänlainen teesi.
Kuten yhdessä, sinun, muovikassi joka on täynnä
papereita. Niiden avulla voi päästä toiselle alueelle,
sinuun, joka on kieli, auringossa vaaleneva ja yöllä tumma.

Asioita voidaan sekoittaa toisiinsa mitä erilaisimmilla tavoilla. Kuitenkin: kysymys on aina vain tietyn luonteisesta tapahtumasta. Jotta jotakin voidaan sekoittaa, joidenkin toisten edellytysten täytyy täyttyä. Ajattele uudestaan: kaksoisveljekset, joista toinen laittaa jalkoihinsa keltaiset kengät. Keltainen ja sininen voidaan sekoittaa toisiinsa. Toisiinsa voidaan sekoittaa myös kuva veljestä ja toisesta veljestä. Kaksi äyriäistä pyörivät vedessä toistensa ympärillä niin, että kummankin rata on kahdeksikon muotoinen. New York Schoolin abstrakti ekspressionisti levittää maapähkinätahnan leivälleen samalla tavoin kuin hiukan myöhemmin öljymaalin kankaalle.

Tietysti kaikki tunteet ovat toistoa. Mutta se ei tarkoita, että ne olisivat sen vuoksi mitään vähemmän. Suru tai ilo voivat tulla enemmän tai vähemmän värisikseen.

Hän katseli pieniä puita, jotka etäällä oli huomannut, niissäkin oli ääniä jotka muistuttivat käyrätorvesta. Yhtä lailla kummallinen metallisuus, johon saattoi vaipua kuin saveen. Savesta muovaantuneita talot olivatkin, niiden ovet näyttivät pianon koskettimilta. Mutta eräästä käveli ulos herrasmies, jonka takana hänen rouvansa oli hilleri kaulasssaan. Eräänlainen teloitettu sartrelainen hilleri, jonka kesken luentoa oli suojauduttava joka puolelta lentäviä luoteja vastaan. Tässä yhteydesssä musiikilla on hyvin merkittävä vaikutus, se suojaa meitä maailman saasteilta.

Musiikin tehtävä on suojata pienhiukkasia vastaan, jotka työntyvät tuon tuosta aivoihin. Musiikki on niille myrkkyä, se saa struktuurin värähtelemään juuri epäotollisella tavalla noille pienhiukkasille perkeleille. Rakastan musiikkia.

Tai pitäisikö sanoa pikemmin näin: onko Antikristuksella vaihtoehtoja, jos hän on vallankumous. Hänen kirjansa ovat ilmestyskirjoja ja viidensiä evankeliumeita kun hän kuuntelee Rachmaninovin vespereitä.

Kieltäymys, kieltäymys ja kieltäymys ovat kuin suuren perikadon kauhistava esitunnelma: lopun ja synkän käsittämättömän uuden kauhistava pasuuna. Mutta onko minulla vaihotehtoja?

"Ei ole mikään sattuma, että Dostojevski poti kaatumatautia, jota jo kreikkalaiset pitivät "pyhänä sairautena", ja että hänen kuolinnaamionsa on yllättävästi Sokrateen näköinen."

Lopulta sinunkin aikasi kuitenkin tulee. Kuinka voin tuntea itseni tavalliseksi, vaillaolevaksi mitään erityistä kipua, erityistä tilaa jossa olemassaoloni olisi erityisesti uhattuna. Tai, mutta lause voisi jatkua loputtomiin. Olen tässä koska haluan nähdä tuohon. Voisi jatkua loputtomiin sellainenkin että siirtyisin paikasta toiseen koska missään en tuntisi oloani tarpeeksi vahvaksi. Etsin kuvia joista voin sanoa että ne tulevat minusta, että niiden voima on myös minussa. Ruumiini on tämä: kammiot, reidet, aukot, pinnat ja niiden leikkauspinnat, jänteet, jännitteet, painopisteet.

   En unohda mitä olen. en unohda mitä olen ollut tekemässä.

Nainen, alaston, istuu nojatuolissa keskellä näyttämöä. Hänen takanaan on suuri vesivärimaalaus vasten seinää, siinä hakaristillä on nokka jota se teroittaa kiviin.

   En unohda mitä olen ollut tekemässä. Se kaikki on johtanut siihen että    
   minulla ei enää ole voimaa liikuttaa kättäni sen enempää kuin jalkaani. Voin 
   nousta tästä mutta mitä se tosiasiassa on, te ette tiedä mitä kauheuksia  
   allani on, älkää pyytäkö minua nousemaan, älkää liioin laskeko minua 
   silmistänne. 

   Elän itsessäni mutta mitäpä te siitä voisitte tietää. Minun kamppailuni ei 
   kuulu teille, ei kuluta teidän ruumistanne muuta kuin mitä te annatte niin 
   tapahtua. Tällä on tekemistä katkeruuden kanssa yhtä vähän kuin tällä on 
   tekemistä rakkauden kanssa.

Nainen nousee nojatuolista ja kääntää selkänsä katsojille. Hän katsoo maalausta ja puhuu samaan aikaan välillä elehtien hiukan käsillään.

   En tunne yhtäkään teistä sen syvemmin.
 
   Minulla ei ole sen enempää halua tappaa teitä kuin rakastellakaan 
   kanssanne juuri nyt. Jos ajattelen kaiken maailman hyvän olevan lautasella  
   juuri minua varten tunnen ahdistuvani. Se on hyvin väkivaltainen ja 
   ahdistava kuva, se antaa olettaa asioiden olevan niin kuin niiden juuri ei    
   tulisi olla. Teidän kannaltanne olen suhteellisen merkityksetön. Unohtakaa 
   nyt tämä tilanne ja koettakaa ajatella järkevästi. Unohtakaa minut ja 
   katsokaa vain muotoani. Pidän sietämättömänä sitä että tulen 
   ymmärtämättömästi katsotuksi ja sillä en tarkoita mitään muuta kuin sitä että 
   joku katsoo minua niin kuin kuvittelee minun haluavan tulla nähdyksi. Se on 
   varmin keino tukkia jokainen ihohuokosensa, antaa slimiensä sumentua ja 
   lopulta tulla kokonaan käyttökelvottomiksi. Haistelkaa, koettakaa haistaa 
   tuoksuni ja koettakaa aistia minut niin kokonaisvaltaisesti kuin se teidän 
   tilassanne on mahdollista. En ole tyttärenne, vaimonne, tyttöystävänne tai 
   äitinne.

   Minussa on enemmän voimaa kuin kaikessa maailman palavassa öjyssä.

   En ole mikään yhdentekevä ilmestys niin kuin ei kukaan maailmassa. Minun 
   sisäinen järjestykseni poikkeaa välttämättä jokaisen teistä sisäisestä 
   järjestyksestä. Niin täytyy olla. Pidän sitä onnena ja hyvänä asiana.

   OIkeuteni on omissa käsissäni, mutta ne kädet ovat myös kaikkien niiden 
   käsiin liitetyt jotka elävät lähelläni. se mikä virtaa minun lävitseni voi virrata 
   myös kaikkien toisten lävitse. Tunnette minut, tunnette pateettisuuteni, 
   ylimielisyyteni ja itsepäisyyteni mutta koettakaa tuntea myös ne muut 
   rakennukset joita mielessäni olen koko elämäni rakentanut. Ajatelkaa 
   sisäpihaa, jota koristavat korkeat tuuheat puut, ajatelkaa varjoja, kaikkea   
   kipua mutta myös niitä kehiä jotka väistämättä ympäröivät kaikkea olevaa.

yksi yksi   yksi  yksi yksi
kaikki raha jonka työläiset
pesten lastensa ulos maasta
viimeinen tietää mitään apteekki
tarpeeksi kärsimys   huoli rakkaus
mistään kuolema tarpeeksi yksi
yksi   yksi yksi mahdollisuus
kieltäymys   taustalla elokuva kaiken
ylitse maa sielu haavauma kausi taipumus
maalainen yksi  yksi   yksi sielu kauhu 
taipumus raastava kieltäymys vilu sielu
huoli maa riisto kielto viittaus siemen
saasta karitsa viisaus rikki   rikki 
yksai yksi  yksi kielto huomaavaisuus
varovaisuus kieltäymys tapa olla sieltä
perustava fundamentaalinen perusta 
rakenne sielu   yksi  yksi yksi kielto viisaus
huopa   peitto  lakana siemen vulva viisaus
kuolema huomen yksi  yksi yksi maalainen
maalaus kuva peitto lakana vulva siemen
kiemurteleva hauras varovainen kasvot
musta kielto pyrkimys eteenpäin kerros 
huomen huominen   sosialismi siemen
kierto vulva idea olemus maski sierain
kasvot leuka   yksi yksi yksi   kuolema
synkkä vieras muoto  kuorrutus koriste
koristella koristautua koristeellinen koriste

Kykene kuvittelemaan hahmo muuttuneeksi, mutta älä pelkää mitään uhkaavuutta. Älä pelkää esimerkiksi liekkiä sen enempää kuin järkesi sinulle sanoo. Luota järkeesi mutta anna itsesi tehdä se mitä olet tekemässä. Anna hermojen olla kanssasi. Luota itseesi mutta älä missään tapauksessa kuvittele esimerkiksi olevasi väärässä. Väärässä oleminen tarkoittaa myöntymistä. Älä myönnä, älä tuhoa sen vuoksi että se on helppoa. Älä vaivu siihen, älä unohda. Älä elä sen vuoksi, että se on helppoa.

En tahdo suhteutua mihinkään pysähtyneesti. Enemmän haluan olla perillä itestäni ja monista asioista jotka ympäröivät minua. Kuten. on sanomattakin selvää, tai juuri sanomatta on selvää, että kräsimys. Että viha, kuolema, kaikki se liittyvät niin. Ne liittyvät hyvin vahvasti tähän, en ole. Tai en ole olemassa ilman mmärrystä tästä.

- Jumalani, huudahti hän kavahtaen taaksepäin.
Näyttää siltä että pelkästään turkkiin kääriytyminen riittää
vaientamaan hänet. Ei niin, että hän kuvittelisi sen suojassa
olevansa turvassa. Tuo vuota suo hänelle korkeintaan hitusen
sitä merkityksellistä hehkua jota voisi kutsua myös onneksi.
Mutta näinä aikoina lienee viisasta varoa puhumasta onnesta.
Kunhan vain näkee aamulla auringon nousevan on syytä jo
hengähtää. Ei, pelkkä turkki ei tee hänestä mitään. Turkki on
vain jotakin jonka hän on kiskonut mukaansa jostakin alennus-
myynnistä ja kuvitellut saaneensa sen mukana sielun. Kuvitellut
että se sydän joka sen varjossa joskus on sykkinyt kuuluu nyt
hänelle. Onko sitten niin? Lienee parasta näyttää missä horisontti
on, mihin voidaan vetää vaakasuora viiva ja mistä pystypinnat
alkavat. Tämä on luonnos ensimmäiseksi kohtaukseksi: vaimo
astuu ovesta ja hypistelee helminauhaa kaulallaan. Muuta
hänen yllään ei ole. Toisesta ovesta, vastakkaiselta puolelta
näyttämöä astuu toinen nainen, jolla on vain korkeakorkoiset
pohkeet peittävät mustat nahkasaappaat jalassaan. Keskellä
näyttämöä leikkii noin kuusivuotias poika, jonka takana televisio
on päällä, äänettömänä. Pimeys. Valot, nyt lämpimämpi sävy,
vaimo kääntää päänsä kallelleen, toinen nainen istahtaa tuolille
pojan viereen ja katsoo leuka pystyssä ja itsetietoisesti vaimoa,
jalka toisen päällä ja hiukan kärsimättömästi sitä heiluttaen. Vaimo
kääntää päänsä toiseen suuntaan kallelleen ja huokaa sydäntä-
särkevästi. Toinen nainen sulkee silmänsä ja huokaa. Vaimo
kääntyy, kävelee pois ovesta ja paiskaa sen kiinni takanaan.
Hetken kuluttua hän palaa takaisin, raivoissaan ja tähtää toista
naista pistoolilla. Poika katsoo häntä laajentunein silmin ja
juoksee hänen viereensä, kiertää toisen kätensä hänen uumansa
ympärille ja toisella tarttuu pistoolin piippuun ja vääntää sen
osoittamaan kohti lattiaa. Toinen nainen alkaa itkeä ja hautaa
kasvot käsiinsä.

"Opettavainen" on nimitys, jonka toisinaan annan joillekin teksteille, yleensä venäläisille: Tolstoin tekstit ovat opettavaisia. Ne opettavat mikroskooppisen näkemisen alkeita. Mitä muuta suunnaton varastoi itsetarkoituksellisia huomioita voisi edes opettaa? Tietysti elämästä nauttimista, jos keskittyisin samalla intensiivisyydellä mihin tahansa nautintoon voisin mielihyvin luopua lopusta elämästäni, vaipua makuulle ja sulkea silmäni. Ihmiset elävät niin paljon nopeammin kuin Tolstoi runoilee.

Kenties juuri erehtyminen on kaikkein tärkeintä: on erehdyttävä luulemaan, että on dramatisoinut jotakin hyvin, hyvin tärkeää; on luultava tehneensä jotakin kuolematonta jotta päinvastoin voisi ymmärtää tekemänsä. Mittakaavavirheestä aukeaa valtava näkymä, tai siitä, että kangasta venytetään ja venytetään kunnes se peittää kaiken.

ONNISTUNEITA

Taas, taas, taas, huusi hän.
Taas, virkkoi hän.
Taas, ivasi hän.
Taas, hän sanoi valkoisena.
Taas, hän huusi ja tavoitti kattokruunua.
Taas, hän sanoi katsoen peiliin.
Taas, hän sanoi hitaasti.
Taas, hän sanoi hajamielisesti.
Taas, hän vain sanoi.
Taas, hän sanoi.

Ajattele sitä minkä vaikutuksen teet kun astut huoneeseen. Niin paljon voi oppia toisen tavaroiden pakkaamisesta. Tämä on ajatus: on mahdollista nähdä sellaista, ikään kuin, etsin nyt oikeata sanaa, vaivihkaa. Sen sävy ei ole täsmälleen oikea, mutta se saa luvan kelvata. kenties tämä onkin juuri ydin.

Äärianalyysi: kysymys ei suinkaan ole siitä että pyrkisit tietoisestoi unohtamaan kuka olet tai että peittäisit tietoisesti jotakin, haluaisit olla näkemättä. Mutta ehkä kyse on siitä, että kiinnität sellaisiin asioihin huomiota, johon muutoin et kiinnittäisi. Yksinkertaiset harjoitteet saattavat auttaa pitkälle: tarkastele esineita vailla intohimoa, ota joka aamu käteesi yksi tietty esine, mikä tahansa, hyvin arkinen, ja koeta löytää siitä uusi puoli. Äärianalyysi tähtää tähän. Näe kuinka kengän pohja yhtyy sen laitoihin, kuinka pienet pistot ovat epämääräisiä vaikka aluksi näyttivätkin säännöllisiltä. Älä unohda sitä että kysymys on sinusta, kuitenkin. Älä unohda että kysymys ei ole sinusta vaan maailmasta ympärilläsi.

Koeta päästä esineiden sisälle. Sen ei pitäisi olla vaikeata. telttaan pääsee ryömimällä liepeiden alta. Äärianalyysi ei kuitenkaan ole sitä, ainoastaan sen näkemistä. Kun näkee kuinka reitit kulkevat sieltä mistä kuoriaisetkin, näkee myös oviaukon toisella tavalla.

Tilan havainnointi on erityisen hedelmällistä, koska pääkopan sisäpuoli heijastuu siihen niin suoraan. Kiinnitä huomiota esimerkiksi väreihin: millaisena näet keltaisen, sinisen, ollessasi surullinen. Entä niiden reunat?

Äärianalyysi on yksinkertaisesti vain keino kehittää havaintoa. Se ei ole mikään taikatemppu. Kysymys ei ole katseen kääntämisestä.

SUUNNITELMA ROMAANEIKSI

Koostuu yksityiskohtaisista ihmisten asuinhuoneiden kuvauksista. Lähdemateriaalina inhimillinen tarkastelu, katse, jonka täytyy paljastaa jotakin. Käytännön syistä rajoituttava ainoastaan ennen tuntemattomiin kohteisiin, lisäksi tila antaa tietyt rajoitteet, vain peittämätöntä voidaan tarkastella ja lisäksi valtaosa katsottavista huoneista tulee todennäköisimmin sijaitsemaan kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, ikkuna katutasoon päin. Laajuus toistaiseksi tuntematon.

Mikä sitten ilmaisee mitäkin ja missä vaiheessa. Usein silloin kun alkaa katsella taaksensa on kaikki jo menetetty. Mitä tahansa tekeekin täytyy uskaltaa luopua ja koko ajan. Erityisesti kirjoittamisen suhteen.

Toisinaan nämä ovat muistiinpanoja esseiksi, toisinaan käsikirjoituksiksi, mikä mielessäni kattaa kaiken muun.

Sitten voi miettiä miksi ei jostakin sellaisesta joka vaikuttaa äärettömän vahvalta ole tehty elokuvaa ja miksi sellainen joka vaikuttaa laimealta on vedonnut pölkkypäihin niin useasti. Koska heidän silmänsä ovat liian heikot näkemään olisi järjellinen vastaus. Koska heidän sielunsa ei ole kehittynyt, koska heidän maksansa ei toimi kunnolla. He ovat kerrassaan liian terveitä havaitsemaan yhtään mitään. Se on minun ajatukseni, he eivät ole tutustuneet tarpeeksi sairaaseen ruumiiseensa ymmärtääkseen mitään. He eivä tole tunnustelleet heikkoja jäseniään, ovat sen sijaan uskotelleet olevansa olemassa mitä parhaimmalla tavalla. Onnetonta.
Sitten voi tosiaan kysyä miksi jostakins ellaisesta ei ole tehty elokuvaa. tai miksi sellaista ei ehkä synny muuta kuin tällaisesta ajattelusta ja tuntemisesta ja sielusta. Terävyys vaatii aina vastapainokseen tyhmyytensä tiedostamisen.

Otetaan nyt vaikka katoaminen esimerkiksi, ajatelkaa runoa joka rakentuu sen kautta, että keskellä on se paasi johon on kirjoitettu kaikkien kadonneiden tai kaatuneiden nimet. Nimi olkoon mitä tahansa, ajattele vaikka väriä sen sijaan, vaaleanpunaiset, siis korostetun vaaleanpunaiset, keinotekoiset kasvot. Jokin kiihdyttävä, jokin joka sulkee tai avaa. Esimerkki: äärimmäisen fanaattinen uskonnollisuus, tai esteettisen tajun kuivuminen vaikkapa, kun jotakin puoltaan ei käytä se kuivuu ja sen herättäminen uudestaan on perkeleen työlästä. Nyt eksyin taas, anteeksi. Katoaminen. Ajatelkaa vaikka kaikkia Amy Winehousesta otettuja paparazzikuvia. Mitä ne herättävätä, mitä ne saavat aikaan. Ajatelkaa tunteitanne ja analysoikaa ja sitten vain kalkyylia kehiin niin kuin Ali baba.

Alku: saapuminen, lähtemisen suunnitteleminen, viivyttely, poistuminen, saapuminen, hyvästit
Jotakin joka muistuttaa luonnosta, pöydän pinta, bambu tai korkki, jokin liian itsestäänselvä ollakseen tosi
Valheita, syitä, selittelyjä. Puun syyt ymmärtävät tämän osa-alueen merkityksen. Kylpyhuoneen samanlaiset marmorijäljitelmäkaakelit sen sijaan eivät voi ymmärtää, jonkun täytyy puhua niiden puolesta
Hahmon luominen,
puhuessani siitä vääntelen aina suutani oudolla tavalla tai puristan huuliani yhteen kun minun pitäisi sanoa jotakin. Harjoitukset ovat helppoja mutta kukaan ei koskaan tee niitä niin kuin pitäisi. kaikki odottavat että ovi aukeaa, että minä aukaisen oven ja näytän kuka on tulossa. Tämä on typerää ja toisteista.
Hahmo on väistämättä, simulaatio jotakin muuta. Pysäköintitalossa, mikä vertaus arkkitehtuuriin, siihen nokiseen, harmaan eri asteisiin, ja kaikkiin niihin suljettuihin tiloihin ja avattuihin tiloihin.
Vokaalien ajatteleminen voi helpottaa. Syventäminen: minkälainen vokaali on a, mikä väri yhdistyy siihen, entä e, mitä puuttuu jos emme käytä jotakin vokaalia.
Henkilö: ajattele paikkaa, älä unohda siirtää katsettasi juuri niin kuin kameran etsintä, mieluiten mittaetsinkameran, tässä on kysymys työskentelun nopeudesta ja täsmällisyydestä
Ei ole ole olemassa yhtä pistettä, jossa muuttuisi joksikin muuksi
Merkittävät yksityiskohdat pois, ensin teksti, sitten kaikki siihen tai kaikki siitä pois. Hylkäys merkitsee usein kaikkein eniten, hyvästit, eivät toki lopulliset
Minkä tahansa virikkeiden käyttö. Jos se merkitsee paperien rypistämistä, piirtämistä, olkoon. Mutta keskittykää ennen kaikkea. Vastakohdista tuskin syntyy mitään sellaista. Asioiden yhdistämisessä toisiinsa ei kannata pelätä mitään.
Ajattele vaikka artisokkia ja paprikoita pöydällä tai sitten käsikrnaaatteja, mitä tahansa muodokasta, naisen rintoja tai persettä
Se on pitkä pitkä tarina ja kulkee horisontaalisesti
Älkää unohtako sitä kamerakatsetta
Sattuma on paras ystävä

Liekö tässä sitten mitään joka enemmän olisi läsnä. Tasakattoinen pieni talo on usein sellainen johon liittyy niin paljon miellyttäviä muistoja. Sellaisia vain ei näe näissä kaupungeissa niin usein. Ne ovat tuttuja vain Taschenin nidotuista kuvakirjoista. Niin kuin Turussa nuorempana kun mikään ei tuntunut riittävältä ja oli palattava kotiin lumista portaikkoa pitkin. Pens ei jaksa edes välittää siitä että olut on avaamatta. Ei se ole kylmääkään koska sydän ei ole tarpeeksi kylmä vielä.
   - Se Blomstedtin Luola on jotakin johon minulla tiivistyy paljon hyvää. Mutta en minä jaksa katsoa sitä että taiteilija paasaa jotakin idioottimaisuuksia Platonista ja ideoista. Voisin ymmärtää sen jos rehellisesti valettaisiin pronssiin tai edes kipsiin.
   Häntä sanotaan sen vuoksi että hahmo ei muistuta enempää alusta kuin lopustakaan, enempää aluksi kuin lopuksikaan. Olut on vielä avaamatta ja hän näyttää pyristelevältä, ehkä liikaa valtuuksia tällaiseksi päiväksi. On ihmeellistä miten ihmisten ajattelee olevan päiviä tai muita aikoja.
   - Jos koira olisi ollut mukana se olisi ilmaissut jotakin oikeata. Kääntynyt ja lähtenyt tuhisten. Se on venäläinen, ja se osaa paljon sellaista mistä ei voisi edes kuvitella. Todellinen esseisti.
   Rakkausko sitten minut yhdistää ihmisiin? Ajattelen että yhdistää nimiin mutta seuraavana hetkenä se on kaukainen ajatus. Vaikkapa Quineassa, tavallisessa aiheessa. Joku Miller tai joku sanoisi jotakin ja virittäisi aikaan. Muistan kyllä myös niin monet joita olen tavannut. Auli Viikari oli yksi niistä, joista tuli mieleen purjehtiminen huonokuntoisella veneellä. Nyt tämä kyllä on ihan toinen sijoitus.
   - Jos puhutaan arvoista niin ei se minua hetkauta.
   Jos puhutaan oluesta tai edes kiintymisestä. Psyykelääkkeistä puhumisen voi jättää toiseksi päiväksi. Aiheet muita. Värit paksuja ja liitumaisia, kieltämättä suhde isään ja äitiin on aina.
   - Blomstedt ja sen kivettynyt kasvo jääköön. Sormet ovat toista, ne varmasti ovat taitavat ja ehkä se tunkee sillä tavalla kielen poskeensa kun maalaa. Todella arvostuksellista.

EPÄONNISTUNUT

Tällä hetkellä päälläni on vihreä mekko, olen yrittänyt kammata hiuksiani viehättävämmän näköisiksi, minulla on tummat hohtavalta näyttävät sukkahousut, tyypilliset naisellisesti reunoiltaan pitsikoristellut valkoiset pikkuhousut ja rintaliivit, päälaeltani kohoaa tasaisin väliajoin liekehtivä purkaus.

EPÄONNISTUNEITA

Olkoon niin että toivotaan että niin ei käy.

Kaikki oli jäänyt kesken lumen vuoksi.

Karhumainen ihminen ei koskaan tai tarkoitan ei milloinkaan.

Tässä on joskus ollut intiaanien hautausmaa.

Hyvin täyteläiset kengät tai galleriassa tarjoiltava Masi-valkoviini.

Olkoon tämä tietämättömyyden verho välillämme.

Pelkkä nimi Juhana Blomstedt.

Nenä näytti siltä että voisi luennoida mielestä.

Leuka taas siltä että sitä alas ei vielä ole tarpeeksi valunut.

Näin purossa viikatteita ja olisin halunnut tarttua.

Muuta on mahdotonta tuntea.

Aa, se täytyy ajaa pois.

Ajaa kokonaan koska vinssiä ei ole.

Koska ei ole mitään sellaista kuin karhun leukojen puristusvoima.

On turvallisempaa koluta öisin talojen alla, rotankaltaisena, rottana, ja aamulla katsella loistavaa auringonnousua. Tyynyn sisällä untuvia. Kärsimys. Kaikkien täytyy kuolla. No niin, sopii sanoa että tässä olen. Poskeni riippuvat. Huuleni ovat kalpeat, uumani kapea. Eleetön, hengetön. Läpi kaiken. Tämä on kuva jota täytyy katsoa.
Toisiinsa sekoittuvat äänteet. Jolta on repäisty ihmisen naamio.

Platonilla on syvä napa. Hyvin kaunis.

Anteeksi. Olen kipeä. Hellin vain jalkaani.

Aurinko on piilottanut itseensä kultaisen kallon, viisastelija
se on. Onko ruiskuun puristettu kaktus? Mitä se on?

Parhaiten saan ravintoni lentelemällä savussa ja sumussa ja juomalla ojasta hunajaa.

Huomenna se tapahtuu. Miksi en voi vakavoitua vaikka haluan sitä. Miksi portti ei aukene vaikka se on ruosteessa. Ruosteen tulisi syödä kaikki. Sitten voi tapahtua se mitä on odotettu. Aika on kulunut. Huomenna se tapahtuu. Kuolema ottaa luokseen tuntijansa. On vaikea olla sanomatta sitä ääneen. Miksi ruoskitaan hengiltä, kivitetään, räjäytetään. Kviit sanoo lintu jonka takana ovat sateenkaaren värit. Hahmoton varjo voidaan kuitata, kaikki pelkäksi menneisyydeksi. Mitä pelkäät? Että rakastettusi tappaa sinut kun nukut, sen vuoksi sinun on lähdettävä ja jätetävä paikallesi pölkky.

Haluaisin täsmentää jotakin suoruudesta. Tätä olen tarkoittanut: että yhdellä sanalla saa toisen kumoutumaan, että voi viitata kädellään sinne missä selvästikään ei ole mitään. Ei mitään. On saavutus nähdä pelkkä tyhjyys, on saavutus sanoa että se oli kuin lampaan sydän. Vihreän pinnan päällä. Piirrettyjen seinien välissä.

Voin ymmärtää hämmästyttävän tarkasti kielen eri vivahteita, mutta kun näen liikkuvan ja värisevän posken minut valtaa pelkästään ihmettely. Tietysti niin täytyy ollakin, mutta ihmettelyyni sisältyy kipeä tietoisuus siitä että en kykene täysin arvioimaan ihmisten motiiveja, heidän tietoisuutensa tasoa, minun pitäisi sanoa. Se on liikaa. Liian mystifioivaa, sellaista kaivonrakentamista ylöspäin. Sen täyttämistä jollakin, sitten veden näkymättömäksi tekemistä. Hyvin selvää se on. En ymmärrä kuinka voin olla olemassa niin että en ymmärrä muita. Sen täytyy olla pitkälle menevää, luulen että se on minussa niin syvällä että ymmärtäminen vie kauan. On ehkä mahdotonta. Onneksi tunnen voivani rakentaa henkilöitä jotka elävät toisin. Jos tässä on draaman perusta. Jos se on juuri siinä että kirjoitan siitä mistä en ymmärrä mitään. Jos se on kaiken poetiikan perusta. Mietin tänään työläisromaania muotona, juuri suomalaista työläisromaania, ja kuinka helppoa sellainen olisi kirjoittaa tänä päivänä. Mitään sellaista ei enää ole. On nähtävä maali, joka peittäessään toisen maalin saa aikaan kummallisia väreileviä kuvioita, sitten lauseet jotka ovat niin tarkkoja että pysäyttävät sydämen.

Mutta kun kuuntelen sellaisia puheita jotka ympäröivät pääni niin kuin pienet helikopterit, täytyy minun myöntää itselleni että en havaitse sävyjä, en näe asioita niin kuin ne selvästi on väritetty, minussa on sellaista sokeutta. Tunnen sen ohimojeni tienoilla. Tekstissä päähenkilöllä on lapsi, hän katsoo hänen kauttaan niin kuin viikatteen terää pitkin. En tiedä miksi se pelottaa minua niin kovasti, luulen sen liittyvän vain omiin traumoihini eikä mihinkään muuhun. Olen aina rakastanut ja jopa kiihtynyt taitavasti tehdyistä teristä. Minulla on kainuulainen Olavi Kemppaisen takoma puukko ikkunalaudalla ja isäni siihen tekemä tuppi.

Tavoitteenani on ehdottomasti se, että voin ohilyömällä tavoittaa sen mikä on olennaista. Pyrin päällemaalaamiseen, ylimaalaamiseen. Satiiri on yksi keino tällaiseen, yksi tehokkaimmista minkä joudun toistuvasti myöntämään, niin lukiessani Lukianosta kuin Tommi Melenderiäkin.

Koska useimmat asiat täällä ovat sellaisia että ne häiritsevät. Ne joko saavat vatsani kääntymään tai otsani kivistämään. Sanon vain että haluaisin esimerkiksi tappaa, mikä tarkoittaa että olen tyytymätön, että näen jonkin menevän niin kuin sen ei kuuluisi. Liian usein on liian vähän sydäntä sanoa sitä. On ohjanusnuora mutta ei mitään muuta, ja villiintynyt aasi joka reuhtoo puolelta toiselle. Olisi paras päästää se menemään mutta silloin se voisi pimentää auringon. Ei se ole mahdollista, se voisi potkaista minut kuoliaaksi ja tehdä jotakin omaksi hyväkseen.

Mikään ei ole tarpeeksi liikaa.

TŠERNON VARJOSSA

Miksi vielä valittaisin Onnettaren säälimättömyyttä,
tai itseni samantien, kaikki tulee sisään,
savu, lattia on peitetty havuilla ja miehet
istuvat kuka missäkin, tämäkin lohtu
koituu minulle vain kidutukseksi, niin
kuin olisin kidukseton kala, surkea
kuolemani rikkoo keskinäisen rakkautemme
liiton, joku kylän asukkaista, joka oli
tähystyspaikalla suuren kuusen latvassa,
hänen lahkeensa olivat aivan pihkaiset,
huusi, valtavan isoja ja vihaisia koiria
vaelsi varjoissa, repivät ilman erotusta
juhtia ja miehiä, tästä kaikesta on
seulottava se mikä kulloinkin vaikuttaa,
kävelisin tästä pois jos
antaisivat, kävelisin pois jos antaisin
itseni, ei, Psykhe, sinun ei kannata
vaipua toivottomuuteen vaikka asiat
näyttävätkin huonoilta, hiero leukaasi
tähän ja rohkaise mielesi, käyttäydy
nöyrästi ja katuvaisesti niin kenties
kaikki kääntyy vielä hyväksi, ehkä
sitten voit saada hunajanmakean
suudelman lempeän kielen kärjestä.

Tietty jumiutuminen uhkaa minua aina, niin kuin se varmasti uhkaa jokaista sielulla varustettua. Jokin minussa sanoo: lienee parasta että minä menen edeltä, meinaan vaan, kun olen ennenkin ollut. Unohdan huudot ja herjaukset vaikka juuri niihin minun tulisikin keskittyä, sillä onhan niin että ne ilmaisevat hyvin paljon siitä mistä haluankin tietää.

Silloin kun kirjoitan ajatuksellisesti itseäni vastaan teen sen joka tapauksessa, se tuntuu siltä. Minulla on omatunto johon luotan.

Eniten kaipaan ja tavoittelen sellaisia tiloja, joissa voin rajoittaa ja rajata itseäni. Haluan asettaa itseni sidotuksi, haluan tuntea sen että jokin muu hallitsee minua. Kirjoittamisen tapauksessa se tarkoittaa usein sitä, että kirjoitan itseäni vastaan. Ei niin, että tuntisin vastenmielisyyttä kirjoittamaani kohtaan, vaan että tietoisesti hion strategioitani siihen suuntaan että kykenen ylittämään sellaisia esteitä jotka aikaisemmin ovat tuntuneet ylittämättömiltä. En voi tuntea vastenmielisyyttä mitään kirjoittamaani kohtaan, en kirjoittaessani sitä. Myöhemmin kenties voin tuntea sen, se voi tulla esiin esimerkiksi unissa. Mutta herättyäni en ole pahoillani vaan enemmänkin tyytyväinen. Ajatuksellisesti kirjoitan usein itseäni vastaan. Kielellisesti se on vaikeampaa, se vaatii myös sitä että muutan niitä todellisia käytäntöjä jotka liiittyvät kirjoittamiseeni. Minun on esimerkiksi vaihdettava tekstinkäsittelyohjelman kirjasin toiseksi, kohdeltava näppäimistöä toisella tavalla, elehdittävä toisella tavalla. Huomaan että ryhtini muuttuu, kun katson itseäni myöhemmin peilistä huomaan myös katseeni muuttuneen, vaikkakin vain hienoisesti.

Oi, älä anna tämän hämmästyttää itseäsi,
annan tämän olla nyt toistaiseksi. Kaukana.

Mitä kauheuksia te annattekaan
nuorten korvieni kuulla, mitä uhkauksia te
minulle syydättekään.

Teidän hyveellisyytenne ei ole osoitus
kovinkaan suuresta kertomuksesta.

Ylenpalttiset yritykset, enemmän kuin
kaipaan siteitä kaipaan tiheikköä jonka
päässä käteni voivat osua luurangon
päähän.

Pian sen jälkeen kun olemme asettuneet näihin luoliin näemme kuinka vesi tippuu ylhäältä aivan tietyllä tavalla, kuinka hehkulamput hehkuvat aivan tietyllä tavalla ja kuinka huulemme puristuvat yhteen aivan tietyllä tavalla. Siinä ei tarvita ennustamisen lahjaa, ei edes järkeä tai nokkeluutta. Linnunsiivet, ennen höyhennystä, leviävät näin. Höyhennys taas voi tarkoittaa mitä tahansa siirtymää. Eikö ole niin, että mikä tahansa muutos, tapahtui se sitten linnusta tuhanneksi toukaksi tai tuhatjalkaisesta toukasta lentäväksi hyönteiseksi, ole tyystin vailla mitään mitä voi kutsua arvostelmiksi. Sellaista pintaa ei ole johon ne voisivat kiinnittyä. Sitä vastoin arvostelmat kiintyvät usein pintoihin jotka tietyssä tilanteessa näyttävät vetävän niitä puoleensa. Me itse synnytämme ne pinnat ja pidämme niitä yllä. En tarkoita että mistään olisi luovuttava, sanon vain että pohtikaa sitä mistä luovutte ja siitä mitä otatte sen tilalle. Lauma vuohia liukastelee sateisella pellolla, tai sitten aamusumusta kostuneella vuorenjyrkänteellä, niiden sorkat painavat maahan yhtä hyvin korsia kuin muurahaisiakin, niiden silmät näkevät vuoroin sinertävän taivaan, vihreän maan ja vuohitovereiden harmaat ja ruskeat kyljet ja selät.

Jos apina kasvaa Kaukasuksella, sitä kutsutaan tietyllä nimellä, jos samanlajinen apina kasvaa Turkestanissa sitä kutsutaan toisella nimellä. Puhun nyt vertailukohdista, enemmänkin, puhun siitä mitä kulloinkin voi sanoa. Ehkä tarkoitan iskuja, se mikä kulloinkin sattuu silmieni eteen muistuttaa minua siitä, mitä voin olla tekemättä. Elän enemmän fantasian kuin minkään muun alueella.

Hyveet, puhuaksemme niistä, ovat niin usein jotakin, johon väärämielisillä on selkeä suhde.

Toisinaan katson itseäni ikään kuin sisäänpäin, siten että kuvittelen silmieni sijaitsevan niskassa ja kääntyvän siitä eteenpäin. En tarkoita että näkisin itseni takaapäin tai näkisin silmieni edessä itseni, vaan että katsomisen liike on pyörrettä muistuttava.

Tässä on kyllä terassi, tulkoon hän tänne hengittelemään ilmaa milloin haluaa, sen korkeus ei luullakseni herätä hänessä halua yrittää pakoon, tulkoon hän tänne hengittelemään raitista ilmaa, aivan sama valuttaisiko hunajaa hänen poskiaan pitkin vai katsoisiko häntä kaukaa, pelaisiko hänen kanssaan vai antautuisiko rankaisemaan häntä sellaisesta joka ei lainkaan ole hänen vallassaan. Mikään ei liene halpamaisempaa kuin se, että antaa toisen kuvitella liikoja, ei näytä hänelle arkkua jota raottaa viikatteella aseistunut Kuolema.

Eräänlaista voyeurismia ehdottomasti. Tai enemmänkin halu nähdä se mikä muutoin tuhoutuu, ei tule nähtäväksi, pysyy ikuisesti piilossa. Ei siis sitä. Vastakohta siitä. Ei taistelua itseään vastaan, tai jotakin oletettua vihollista, kylmää lämpöpatteria, jotakin joka näyttää vain pimeän puolen itsestään.

Haluaisin kirjoittaa ennen kaikkea niin, että esiin tulisi se mikä on sivussa, että esittämäni ulkopuolella olisi se, mitä kohden pyrkiä.

Alussa täytyy olla opettaja, joka puhuu ihmiselle joka on häntä ja tulee hänen jälkeensä. Täytyy olla jokin kuvio, joka on pienenemässä, asteittain, ja jotakin sen tilalle tulevaa. Ei ole mitään mikä estäisi tätä henkistä liikettä. Ei ole esimerkiksi rahan liikettä, joka asettuisi sen kaiken yläpuolelle, ei ole mitään, mihin voisi kuin hartsiseen lehteen takertua jotakin muuta. Ei ole olemassa minkäänlaista riippuvuutta, ainoastaan syntymisen laki. Voidaan puhua vaikkapa siitä kuinka värit yhdistetään toisiinsa, lopuksi kuinka ihmiset yhdistetään toisiinsa, lopuksi kuinka ideat yhdistetään toisiinsa, kuinka kemikaalit yhdistetään toisiinsa. Jokin kummallinen selittää itsensä tässä yhteydessä, on tehtävä selväksi että selvärajaisuus ei tarkoita sitä että vuo kulkee tiettyyn suuntaan ja tietyllä tavoin rajoitettuna. Mitä tapahtuu kun lapsen toiseen käteen antaa palan hiomatonta puuta ja toiseen käteen puolikkaan suolakeksin. Mitä silloin ei tapahtu, toisin sanoen: mitä epäillään ja mikä jää epäilysten ulkopuolelle.

Epäily ja epäilykset: eräänlaiset kuvitteelliset raajat, joiden ominaisuudet ylittävät vastaavien todellisten raajojen ominaisuudet moninkerroin.Varottavia, ei ole mahdollista katkaista omaa raajaansa vaikka olisi joutunut loukkuun.

Ei tämä yhtä ihmistä kaipaa. Ei tässä olla riippuvaisia kenenkään epätydellisestä ruumiista. Ei tässä olla kaatumassa. Ei tässä olla tulossa loppuun, ei taivaanranta häämötä. Ei veri virtaa. Minä perkele en tällaisesta välitä. Ennenkin on vaiettu mutta keuhkot pumppaavat ilmaa silti. Minä puristan käteni ja sitä ei kukaan muu peru. Samaa maailmaa tämä kaikki on, luonto on sama kaikkialle. Ei tässä tarvitse ahdistua sellaisesta jolla ei mitään perustaa ole. Sade on sama kaikkialla. Lehvät ovat samoja kaikkialla. Samalla tavoin ne virrat virtaavat missä hyvänsä. Kun vaipuu niin vaipuu, siitä on turha pyristellä. Luota minuun, minä tiedän mikä on hyväksi. Kuka muu sen tietäisi, kuka muu noista joilla puntit värisevät. Kuka loppuaan tietäisi, ei tästä mitään selvää muutenkaan tule. AInoa kirkkaus on sydämessä, ei siinä sen kummempaa. Antakaa nyt tähän se ja lopettakaa leikinlasku. Jokainen tuhoutuu joskus. Mieluusti minä tässä seison. Kuka muu tässä muka voisi olla, ei tässä ykseys ole uhattuna eikä isä.

Kuvitelmissani minulla on kädessäni viidakkoveitsi, jolla hakkaan eteeni tulevia lehvästöjä. Ehkä laukauksia. Niiden ääni muistuttaa menettämättömästä. Lehvät katkeavat tietyssä rytmissä, ensin yksi, kun tekniikkani kehittyy, voin yhdellä voimakkaalla vedolla katkaista useita paksuja lehviä ja ne putoavat kahisten maahan. Itselleni olen tuntematon ja kävelen kengissä jotka ovat epämukavat. Minun täytyy johtaa itseni eteenpäin näitä polkuja ja varoa kaikkea mikä minua uhkaa. Minulla on viidakkoveitsi ja ympärilläni oleva viidakko vavahtelee sen vuoksi, sen jokainen lukemattomat mikrokosmokset vavahtelevat.

Kiitän ylintä niistä pysyväisen tuntuisista nautinnoista, jotka takaavat hengelleni sen alustan, jonka se tarvitsee toimiakseen. Kiroan kaikkea sen epätäydellisen vuoksi joka näivettää minut hetkellisesti.

Kukaan ei vuoropuhele, ylipäänsä kukaan ei puhele. Ei sillä tavoin kun nyt rakennetaan. On tarkoitus pystyttää jotakin, joka ei kaadu heti seuraavan myrskyn sattuessa. Se on sanottu kaikelle puolustukseksi mutta se tuskin pitää mitään pystyssä. Hyveellinen nuoukainen voi kulkea tämän kaiken ohi tarvitsematta nuolaista suupieltään tai hieraista otsaansa. Hänen sydämensä on puhtaampi jostakin muusta, sen ympärillä kudokset toteuttavat sitä mitä niiden pitääkin. Myrsky ei vaikuta niihin, eivätkä pilvien ympärillä kiertelevät hyönteiset. Ja koska sydämen sykintä vaaraa odottaessa ja kiihkon kuohahtaessa on kovin tulinen, hankkivat jumalan apukeinon sitä vastaan sijoittamalla ruumiiseen keuhkot jotka ovat pehmoiset ja verettömät ja sisässään huokoisia täynnä, ikään kuin välipatjaksi, jotta sydän, kun kiihko siinä kuohahtaa, sykähtelisi taipuvaa ainesta vastaan eikä siis vahingoittuisi. Ylipäänsä kukaan ei vuoropuhele, sellainen on poliittista jäörjestystä vastaan eikä missään tavoin hyväksyttävää. Kun villieläimen poikanen imee emonsa nisiä se ei suinkaan puhele. Sanaakaan ei pääse sen suusta. Rakennettaessa jotakin kestävää on puhuminen kielletty. Mikäli keuhkojen ja koko ruumiin rytmin sotkee jokin, koska se on mahdollista, on niin vaikeaa puhua, kaikki tuhoutuu, eikä vain tuhoudu vaan myös tulee tuhoutumaan, ennustus laskeutuu kaiken päälle.

Viattomuus taistelee Hyveellisyyttä vastaan, Hyvätapaisuus taas selättää helposti Vilpittömyyden. He kaikki taistelevat samasta saaliista, yhdestä onnettomasta pienessä kolossa asuvasta kivikalasta, jonka pintaa peittävät piikit.

Hyväksyttekö Te sen paikan jonka Teille tarjoan? Kieltäydyn siitä ehdottomasti, kuten näette, minun täytyy nostaa päätäni ylemmäs ja notkistaa hiukan selkääni, jo tämä yllänioleva takki on sitä mieltä että minun on hylättävä jokainen minulle esitetty ehdotus, huolimatta sen sävystä, huolimatta taivaan sävystä ehdotuksen esittämisen aikaan tai mistä tahansa muusta. Menetykseni on varma jos käyttäydyn sanojeni mukaisesti. Mutta tuhoni on täysin taattu jos käyttäydyn jonkun toisen sanojen mukaisesti.

Kun riemuitsen, ailahtelee vuorikin. Tarkoitan vuorta maalauksessa, voin vaikuttaa kuviin sillä tavoin että niiden luonne hetkellisesti muuttuu. Nuo punasävyiset pensaat esimerkiksi, niiden väri muuttuu hetkellisesti kohti vihreätä, ne saavat ympärilleen jonkinlaisen vihertävän hehkun. Vastaavasti maa, nuo hevosenkengänmutotoiset kivet, muuttuvat hiljaa lähes säännöllisen puoliympyrän muotoisiksi.

Jos kuvaan sänkyäni, luulen että minun on silloin tarpeetonta kuvailla sitä kuinka suortuvani laskeutuvat ja painuvat tyynyä vasten. Jos vastaavasti kuvaan suortuviani, minulle tuskin on etua siitä, että kuvaan sitä mitä kaikkea vastaan ne kulloinkin ovat asettuneet. Olen sanonut kaiken puolustukseni, Totuus voi kertoa sen olenko oikeassa, Koetan kulkea omissa jäljissäni, niin kuin vain voin ne nähdä, mutta toisinaan haluan eksyttää itsenikin.

Sanat muuttuvat helposti pelkäksi sättimiseksi, alunperin rauhallisesta puheesta tulee jotakin aivan muuta, ja katselijat ovat kauhuissaan koska he kokevat että kenenkään kohtalo ei enää ole heidän hallinnassaan, he tömistävät jalkojaan permantoa vasten ja tuntevat tulleensa petetyiksi.

Se saalis menköön, sillä se on piikkinen ja vaarallinen syöjilleen. Se mikä on kelvotonta syötäväksi on ylimalkaan kelvotonta, ei tämä kuitenkaan tarkoita että olisi vain yksi portti josta kulkea. Kaikella täytyy olla mahdollisuus paeta, tehdä itsensä näkymättömäksi tai siirtyä toisaalle jättämättä jälkeäkään. Usein jokin hedelmätön tiiviys pyritään naamioimaan keveyteen. Se tarkoittaa sitä että esimerkiksi hedelmätön bituminen ja öljyinen maaperä peitetään jollakin joka synteettisyydessään ja vastaanpanemattomassa valesuloisuudessaan asettuu ihmisen mukaisesti häntä vastaan. Se sanoo: katso nyt, sinä olet tehnyt minut tällaiseksi, ota minua sen vuoksi kädestä, ylittäkäämme kuilu yhdessä. Jos sille kääntää selkänsä se valitsee seuraavan uhrin.

Paljon epävarmempi olen jonkin muun suhteen. Jonkin työn voi suorittaa helposti ja runollisesti, se tarkoittaa sitä että asiat eivät ole kaunistettuja, että todellinen keveys pääsee esiin. Mikään ei ole niin tiukasti pakattua että se kieltäisi kaiken. Kuollut ei kykene pitämään lupaustaan jonka hän elävänä teki. Vastaavasti elävä ei kykene olemaan lupaamatta sellaista, joka on mahdollista vasta hänen kuoltuaan.

Maistan jotakin kitkerää juomassani. Tällä ei ole tekemistä vain sen kanssa että lumisade ulkona on sellainen kuin on, tai että jokin on pettänyt minut, laskelmani. Kokonaiset virrat kuolevat samanaikaisesti kuin ihmisetkin. Jos maailma voisikin olla suuri työhuone tai ateljee.

Ei kukaan tule ajatelleeksi näitä kun asiat ovat hyvin, mutta kun he joutuvat ahdinkoon, niin mitä valituksia kuulemmekaan!

Myönnän eläneeni toisinaan viisaasti. Se kylläkin tarkoittaa vain sitä että olen kenkiä sitoessani unohtanut sitovani kenkiäni ja kuvitellut sitovani jotakin tyystin muuta. Varsinainen uskalikko.

Heidän orjuutensa on ikuista ja riippuu pitkän langan päässä. Hämähäkit ovat aivan toisella tasolla, heidän maailmansa on paljon kauniimpi. Kuuntele heitä niin tiedät miksi ainakaan he eivät ole joutuneet tuohon tilanteeseen.

Miten tämä asia päätyy, on epävarmaa. En ymmärrä mihin pyrin näillä vertauksillani. Karkeuksien latelijana olen varsin alhaista tasoa, ylistäjänä en ole sen kummempi. Mutta kuitenkin pidän tätä kaikkea niin kuin kalaa ongessani.

Kun ajattelen tilaa, ajattelen koloa merenpohjassa johon mustekala on piiloutunut. Sellainen tila on esimerkiksi sänkyni, peittonialus kun työnnän sinne jalkani. Tiedän mitä odotan olevan perällä, pohjassa, mihin voin valmistautua ja millä tavoin. Samalla tavoin kuin mustekala pelästyessään hyökyää mustepilven minä rauhattomana kipristän varpaitani ja koetan tottua. Jokainen tila vaatii saman totuttelun: en ole sen rauhallisempi missään. En pelkää sitä että pelkoni muuttuisi hallitsemattomaksi, en tunne turvaa sen vuoksi että olen ollut samassa tilanteessa lukuisia kertoja. Tila vain tulee jälleen osaksi minua ja minä osaksi sitä. Se heijastuu joistakin ruumiini osista, jotakin siitä jää kullekin puolelle minua. Vastaavasti rakennan päässäni mallin siitä, millä tavoin painun tilaan, millä tavoin ujutan itseni siihen tai millä tavoin se kantaa minua. Tilallisuus on ennen kaikkea sitä että koetan ymmärtää epämukavuuden tuntemuksia. Täydellisen miellyttävää tilaa ei ole olemassa: tila joka ei tunnu, tylsistymisen tila, joka täytyy täyttää harha-aistimuksilla, tehdä siitä fantastinen. Vastaavasti fantastinen tila, tarkoitan nyt koristeellista, monimutkaista, monionteloista, moniaistista, kaikilla tavoin moninaista, saa kaipaamaan vastakohtaansa. Tila voi moninkertaistaa haluni tai saada sen kaikkoamaan. Asiat taipuvat tietyllä tavalla silmieni läheisyydessä, painan tietyllä tavalla lantioni jotakin vasten, puristan kädelläni. Aistiharhat liittyvät tähän, joskin höllästi. Haluan saada jonkin näyttämään vaikkapa kuperammalta tai koverammalta. Haluan saada katon korkeammalle tai sängyn toiseen kohtaan, sellaiseen jossa se miellyttäisi minun makuani. En voi tehdä sitä: sen sijaan hylkään mielessäni nuo ajatukset ja keskityn vain siihen, mikä tilassa on ehdottoman miellyttävää. Jos mitään sellaista ei ole, luulen olevani kuollut. Jos sieluni ei voi todella yhtyä mihinkään, minun täytyy olla helvetissä.

1) Sellainen jonka voi kuvitella seisovan jäljellä vaikka vapiseekin kauttaaltaan. Äärimmäinen heikkous yhdistettynä äärimmäiseen voimaan.
2) Ei tyhjiä geometroita, kritiikkejä tai muita tyhjänpäiväisyyksiä. Pelkästään jotakin rytmistä, iskuja, sitä mitä niistä seuraa.
3)Todellinen kamppailu ei koskaan näy suoraan. Se voi tulla ilmaistuksi suoraan, mutta joka tapauksessa sen täytyy säteillä tietyllä tavalla, vapautua itsestään tai vapauttaa katsojassa ja kuulijassa jotakin.
4) Varjellut kohdat. On olemassa kohtia, jotka ovat esimerkiksi näkymättömiä tai suojattuja jollakin tavalla. Mitään ei käännetä ylösalaisin, täytyy olla jokin suoja.
5) Siihen liittyy tämä: näyttämöllä on kohtia, jotka ovat ehdottomasti esityksen kulun kannalta merkityksettömämpiä kuin toiset kohdat. Rytmin kannalta merkittävää taas on juuri varjeltuneisuus, turmeltuneisuuden ohella. Puhtaus ja sen vastinpari. Tila joka on ennen kaikkea jonkin takana, ei mitään muuta.

Oikeastaan hämmästelen usein tahtoani tehdä jotakin. Niin usein se näyttää toimivan minua vastaan, ei jätä rauhaan. Tuota pikaa katson johonkin toisaalle, minun käteni ulottuvat muualle. Silloin kun jäljellä ei enää ole nuoruusvuosiani en tiedä mitä tehdä. Minun täytyy vain iskeä ovi sisään ja päästä itsekin sisään. Siinäpä kuvio josta pidän. Hyvin runollinen ja samaan aikaan en kuvittele tekeväni niin. Haluan tulla kannetuksi hautaan kunniallisesti, niin että koko kansa rukoilee puolestani.

Yhteiskunta, helvetti, portaat alas ja sivulle. Kolmaskin henkilö näkee hahrhoja.Kuka muka on kiihottunut suosiollisuudesta, vaikka sanoisi muuta, kuka muka on kiihottunut pelkästään siitä että jumalat vaikuttavat virnuilevan. Posket kuperina, rusuunpunaisina. Kulta, kulta, kulta, kulta. Jos sanoo vaikka että koski soi kun saatanan urut. Mutta eihän se niin, todellisuus on vääränlainen jos oikeamielisyys on mahdollista. Sielu kuuluu toisaalle, kirjoittiko Mandelstam siitä, avasiko sydäemnsä. Kenen kanssa sitä kulloinkin huoraa, tai tappaa aikaa, tai yrittää ymmärtää. Ne juuri eivät ole ainakaan kristuksentien seuraajia, ainoastaan herjaavat kaikkea sitä. Eivät herjaa, vaan muodottomuudellaan saavat kaiken ja kuolevat sitten parvittain. Sellainen jauhaminen yhtä tyhjän kanssa, voi jumalauta, se on niin suomalaista, se juuri on niin suomalaista... Kyvyttömyys heijastuu jokaisesta seinästä ja jokaisesta lattiasta, maasta, taivaasta. Täysin vakavasti otettava ratkaisun mahdollisuus kuulostaa kirkkaalta lähteeltä josta ammentaa. Kaiken ympärille täytyy pujottaa taiteen köysi ja kiristää, ei sitä muuten selvitetä, rakenneta mitään, hedelmöitetä.

Keittää kahvia, italialainen alumiinipannu, ihmisen profiili, myöhemmin kiehuu yli kun nukahtanut patjalle. Oikea käsi alla, vasen kiertynyt patterin lavan ympärille, ei, puristaa sitä. Täytyy yhdistyä naintiin, selvä assosiaatio. Ei likaista mutta ei järin opuhdastakaan, tutkii Linnan ulkovarustuksia. Tarkastelee, myhäilee, tyytyväinen kuin totinen eläin. Totinen eläin, riiputtaa kaulaansa, tarttuu pistooliin. Ei sunkaan tätä mtäkimistä kukaan kuule, ei kuule eikä haista. Sitä on vielä lunta maassa siellä täällä katvirinteitä. Savukkeita, viinaa, pontikkaa. Puhtaat hantuukit. Peruukki, ei liioiteltu. Ei liioittelua tässä vaiheessa. Isä, aurinko ja Italia.

Kaavamaiset kultit viehättävät juuri tietyllä tavalla. Pyhän Henrikin katedraalin seinään upotetut pyhimykset ovat osia minusta. Niiden katseesta versoo uuden alku. Kärsit tästä tavattomasti, sehän on jo nähty, kun heilutat tuolla tavoin lanteitasi ja yrität päästä maalaukseen. Olet kotonasi kuin kala vedessä kun sinua kutsutaan ja sanotaan pyhimykseksi. Tyynyn alla pistooli, pistoolin alla kala vedessä -tyyppistä renkitupahuumoria. Jos asiaa noin ajatellaan, se on vaarallinen repliikki. Valaanomainen, sellainen että se pistää päänsä aalloista ja huutaa. Aurinko ei verenpunainen, pilvet eivät soikeita. Pilvet eivät erityisen merkittäviä tällaisena hetkenä. Sommitelma: keskellä pöytää jokin joka ei ole sitruuna, ei tuhkakuppi, ei kallo eikä puolikuu. Enemmän raatoa muistuttava, puoliksi mädännyttä. Sen täytyy silmänräpäyksessä muuttua nilkaksi, hyvin viehkoksi. Täytyy muistuttaa pikapiirrosta. Ei muuta sanottavaa. Posket jauhavat mutta mitään ei kuulu. Ei kuulu murtuneita sanoja eikä hengitystä. Kaiku leviää kuin saatana pitkin metsää. Juovuksissa salissa. Ei hallusinaatioita, mutta unet vääristyneitä. Liian väkivärisiä ja huomioitavissa. Voi sanoa vaikka haluavansa Australiaan siitossonniksi. Valtava eläin, valtava elin. Hehkuva, auringossa. Seteleitä nippu, sormet kaidat, lautaporstua, ohuet huulet. Sanotaan vaikka Katinkaksi, ohut nainen. Sanotaan vaikka Liisaksi jos se veisi ajatukset enemmän konepistooliin. Katinka, polvistu lautalattialle ja heitä puhelin pois. Ovella on perkele, myöhemmässä vaiheessa mies.

On mieletöntä kuvitella että tästä ei seuraisi jotakin. Yhtä naurettavaa kuin katsoa ympärilleen. Ihmisten keskellä on alue, jolla vääntelehtii muita ihmisiä. Takana on valkokangas, lahnansuolet ovat rantaruuhkan välissä, kivien ja puunkappaleiden kanssa sopusoinnussa. Haluan rakastaa sinua ja osoittaa sen näin. Teen sinusta vaikka raavon kunhan suostut edes kerran istumaan sängyllä asennossa joka miellyttää, lantionluut viehättävästi, reidet. Sitä ennen oli kesä. Kesä tarkoitti sudenkorentoja, joiden siipien verkkokuviot eivät edenneet juuri mihinkään. Sekö tämän kaiken sai aikaan? jokainen repliikki on viisastelevasti ja sitäpaitsi vastenmielisesti lausuttu. Haluan luoda henkilön joka kääntää selkänsä itselleenkin, siihen tyyliin mihin olen tottunut. Puheen tyyliin. Luonnaako se?

Säteilevän valaiseva kuva
olemassaolon näkymisestä
huone jossa miellyttävät tuolit
joita katsella eläinmäisin vaistoin
ja tarvittavan asennon sisältä
joka jollakin muistuttaa ravihevosen
hyvin kehittyneestä kaulasta
turkkilaisessa kylvyssä
Decameronesta
oikein väärässä olevana
siitä mikä seuraa kuuden vuoden aherrusta
armottomana itseään kohtaavasta
ja yleensä voimakkaasta ilmaisusta.

Yhäkin tämä yhteiskunta on hyvin nuori,
ja yhäkin ennensanottuja ongelmia on, tai
että kolmiaivoiset olennot, se ryhmä tulee
yhä tuhotuksi niin kuin kattotiilet, pudoten
maahan myrskyn sattuessa. Suuri Luonto,
kuten jokea kutsutaan, voi yhtäkin hyvin
olla jotakin joka laajenee esimerkiksi itään
päin yhtä hyvin kuin pohjoiseenkin, ei
niin että se olisi mitenkään pääni ulkopuolella
L. jota nyt voi sanoa J:ksi, sanoi. Onnettomat
tilanteet kääntyvätkin vastakohdikseen sinä
hetkenä kun kaikkea lakataan tarkastelemasta.

Näiden
valkoisten, mustien ja hiuksenohuen kielten
tarkoitus on muuntaa totuus toiseksi. Neljännes
tästä, kutsutaan sitä vaikkapa nimellä Muod,
jatkaa olemistaan siellä missä paarmat lentävät
kahdeksikon muodossa. Jokaisen paarman
selässä on näkymätön henki, joka on myötäinen
paarman tahdolle.

Mikä on väärin? Mikä on tämän syy?
Yksinkertaisesti se, että kysymystä ei ole
huolellisesti tarkasteltu jokaiselta puolelta. Toisin
sanoen sen on annettu ottaa tila. Tämän
mekaanisen tahdon luuranko on jotakin muuta.
Tilan ottaessaan kysymykset muodostuvat
aukoiksi joiden kautta voi nähdä vastuksen
kuolemalle. Kolmiaivoisten olentojen ainoat
sanat ovat jotakin seuraavista: ehkä, kenties,
huomenna, näen, sen, hyvin.

Liisa oli kokoelma lausumien koordinaatteja, enemmän kuitenkin vain kennorakenne joka oli tarpeeksi vankka ottamaan huomioon viimeisetkin puhurit. Yksi ja sama ihminen, hän toisti illallisen päätyttyä viheliäiseen äänettömyyteen. Äänettömyys ei suinkaan ole silta äänekkyyteen. Mitenkään samalla tavalla pöydänjalkoihin kaiverrettu tarina tyydyttymättömistä intohimoista ei ole. Minä voin nähdä sen reisistäsi, mies sanoi hänelle. Tällä taas oli mietteliäs otsa ja käsissä tunnistamattomia kasveja. Kaikki muistuttaa tiettyyn aikaan päivästä tuntemattoman maalausta, on vaikea sanoa mitä on velkaa.

L. piti vahingoittumattomassa kädessään muistikirjaa. Kyntensä hän oli lakannut mustiksi ja siitä tiesi että hänen sisimmässään myrskyää. Tokikaan kuka tahansa ei voi päätellä mitä hyvänsä. Siltaa on mahdotonta ylittää pelkästään ymmärtämällä sen olemassaolo. Joka tapauksessa L. oli viehättävä nainen, hänen hiuksensa olivat somat ja poskensa hiukan kylmästä punertavat. Eikä hän ole lainkaan säälimätön muille kuin itselleen. Kenties siinä onkin tarpeeksi. Ramlösa-pullosta juodessaan voi tuntea olevansa sadisti.

Sellaista on riemullisuus, hän sanoi. Menee salista toiseen ja näkee jokaisen rinnat uudella tavalla. Tämä minun on seuraavana päivänä luotava, hän sanoi. Huomaamatta se voi kääntyä voimakkaiksi iskuiksi. L. ei todennut millään tavoin tarpeelliseksi mennä laittamaan kahvia. Aurinko oli laskenut ja kengät olivat hyvin kuraiset. Kuka ammutaan ensiksi, hän sanoi mielessään. Kuka tuhotaan ensiksi ja kuka sen jälkeen.

L. kulkee lumisohjossa eikä tiedä mihin on menossa ja yskii. Siinä on jotakin myötäistä, enemmän kuin avoimmuudessa ja vapaudessa. Jokin todistaa että voisarvi on maksanut täsmälleen yhden säälimättömyyden verran. Sen voima eräällä tavalla suuntautuu poispäin kaikesta. Sen avulla on kenties mahdollista todistaa elämä mahdottomaksi.

L:ään voi yhdistää helposti jäniksenverenhimon. Tai yhtä hyvin lintukoiramaisen jäljityksenkiihkon. Se ajaa hänet lukemaan tekstejään yhä uudestaan voimatta rauhoittua. Hän näyttää aika tavalliselta mustattuine kynsineen mutta hänen rintansa eivät ole järin tavalliset. Myöskään, hän lisää tuntien aivonsa. Jos olen ollut Espanjassa ja Italiassa, olen ollut Berliinissä. Tämä 60-luvun jälkipuolella alkunsa saanut poliittinen virtaus ei liity mihinkään, ei edes punertavaan poskeen.