Kuvitelmissani minulla on kädessäni viidakkoveitsi, jolla hakkaan eteeni tulevia lehvästöjä. Ehkä laukauksia. Niiden ääni muistuttaa menettämättömästä. Lehvät katkeavat tietyssä rytmissä, ensin yksi, kun tekniikkani kehittyy, voin yhdellä voimakkaalla vedolla katkaista useita paksuja lehviä ja ne putoavat kahisten maahan. Itselleni olen tuntematon ja kävelen kengissä jotka ovat epämukavat. Minun täytyy johtaa itseni eteenpäin näitä polkuja ja varoa kaikkea mikä minua uhkaa. Minulla on viidakkoveitsi ja ympärilläni oleva viidakko vavahtelee sen vuoksi, sen jokainen lukemattomat mikrokosmokset vavahtelevat.