On turvallisempaa koluta öisin talojen alla, rotankaltaisena, rottana, ja aamulla katsella loistavaa auringonnousua. Tyynyn sisällä untuvia. Kärsimys. Kaikkien täytyy kuolla. No niin, sopii sanoa että tässä olen. Poskeni riippuvat. Huuleni ovat kalpeat, uumani kapea. Eleetön, hengetön. Läpi kaiken. Tämä on kuva jota täytyy katsoa.
Toisiinsa sekoittuvat äänteet. Jolta on repäisty ihmisen naamio.

Platonilla on syvä napa. Hyvin kaunis.

Anteeksi. Olen kipeä. Hellin vain jalkaani.

Aurinko on piilottanut itseensä kultaisen kallon, viisastelija
se on. Onko ruiskuun puristettu kaktus? Mitä se on?

Parhaiten saan ravintoni lentelemällä savussa ja sumussa ja juomalla ojasta hunajaa.

Huomenna se tapahtuu. Miksi en voi vakavoitua vaikka haluan sitä. Miksi portti ei aukene vaikka se on ruosteessa. Ruosteen tulisi syödä kaikki. Sitten voi tapahtua se mitä on odotettu. Aika on kulunut. Huomenna se tapahtuu. Kuolema ottaa luokseen tuntijansa. On vaikea olla sanomatta sitä ääneen. Miksi ruoskitaan hengiltä, kivitetään, räjäytetään. Kviit sanoo lintu jonka takana ovat sateenkaaren värit. Hahmoton varjo voidaan kuitata, kaikki pelkäksi menneisyydeksi. Mitä pelkäät? Että rakastettusi tappaa sinut kun nukut, sen vuoksi sinun on lähdettävä ja jätetävä paikallesi pölkky.

Haluaisin täsmentää jotakin suoruudesta. Tätä olen tarkoittanut: että yhdellä sanalla saa toisen kumoutumaan, että voi viitata kädellään sinne missä selvästikään ei ole mitään. Ei mitään. On saavutus nähdä pelkkä tyhjyys, on saavutus sanoa että se oli kuin lampaan sydän. Vihreän pinnan päällä. Piirrettyjen seinien välissä.

Voin ymmärtää hämmästyttävän tarkasti kielen eri vivahteita, mutta kun näen liikkuvan ja värisevän posken minut valtaa pelkästään ihmettely. Tietysti niin täytyy ollakin, mutta ihmettelyyni sisältyy kipeä tietoisuus siitä että en kykene täysin arvioimaan ihmisten motiiveja, heidän tietoisuutensa tasoa, minun pitäisi sanoa. Se on liikaa. Liian mystifioivaa, sellaista kaivonrakentamista ylöspäin. Sen täyttämistä jollakin, sitten veden näkymättömäksi tekemistä. Hyvin selvää se on. En ymmärrä kuinka voin olla olemassa niin että en ymmärrä muita. Sen täytyy olla pitkälle menevää, luulen että se on minussa niin syvällä että ymmärtäminen vie kauan. On ehkä mahdotonta. Onneksi tunnen voivani rakentaa henkilöitä jotka elävät toisin. Jos tässä on draaman perusta. Jos se on juuri siinä että kirjoitan siitä mistä en ymmärrä mitään. Jos se on kaiken poetiikan perusta. Mietin tänään työläisromaania muotona, juuri suomalaista työläisromaania, ja kuinka helppoa sellainen olisi kirjoittaa tänä päivänä. Mitään sellaista ei enää ole. On nähtävä maali, joka peittäessään toisen maalin saa aikaan kummallisia väreileviä kuvioita, sitten lauseet jotka ovat niin tarkkoja että pysäyttävät sydämen.

Mutta kun kuuntelen sellaisia puheita jotka ympäröivät pääni niin kuin pienet helikopterit, täytyy minun myöntää itselleni että en havaitse sävyjä, en näe asioita niin kuin ne selvästi on väritetty, minussa on sellaista sokeutta. Tunnen sen ohimojeni tienoilla. Tekstissä päähenkilöllä on lapsi, hän katsoo hänen kauttaan niin kuin viikatteen terää pitkin. En tiedä miksi se pelottaa minua niin kovasti, luulen sen liittyvän vain omiin traumoihini eikä mihinkään muuhun. Olen aina rakastanut ja jopa kiihtynyt taitavasti tehdyistä teristä. Minulla on kainuulainen Olavi Kemppaisen takoma puukko ikkunalaudalla ja isäni siihen tekemä tuppi.

Tavoitteenani on ehdottomasti se, että voin ohilyömällä tavoittaa sen mikä on olennaista. Pyrin päällemaalaamiseen, ylimaalaamiseen. Satiiri on yksi keino tällaiseen, yksi tehokkaimmista minkä joudun toistuvasti myöntämään, niin lukiessani Lukianosta kuin Tommi Melenderiäkin.

Koska useimmat asiat täällä ovat sellaisia että ne häiritsevät. Ne joko saavat vatsani kääntymään tai otsani kivistämään. Sanon vain että haluaisin esimerkiksi tappaa, mikä tarkoittaa että olen tyytymätön, että näen jonkin menevän niin kuin sen ei kuuluisi. Liian usein on liian vähän sydäntä sanoa sitä. On ohjanusnuora mutta ei mitään muuta, ja villiintynyt aasi joka reuhtoo puolelta toiselle. Olisi paras päästää se menemään mutta silloin se voisi pimentää auringon. Ei se ole mahdollista, se voisi potkaista minut kuoliaaksi ja tehdä jotakin omaksi hyväkseen.

Mikään ei ole tarpeeksi liikaa.

TŠERNON VARJOSSA

Miksi vielä valittaisin Onnettaren säälimättömyyttä,
tai itseni samantien, kaikki tulee sisään,
savu, lattia on peitetty havuilla ja miehet
istuvat kuka missäkin, tämäkin lohtu
koituu minulle vain kidutukseksi, niin
kuin olisin kidukseton kala, surkea
kuolemani rikkoo keskinäisen rakkautemme
liiton, joku kylän asukkaista, joka oli
tähystyspaikalla suuren kuusen latvassa,
hänen lahkeensa olivat aivan pihkaiset,
huusi, valtavan isoja ja vihaisia koiria
vaelsi varjoissa, repivät ilman erotusta
juhtia ja miehiä, tästä kaikesta on
seulottava se mikä kulloinkin vaikuttaa,
kävelisin tästä pois jos
antaisivat, kävelisin pois jos antaisin
itseni, ei, Psykhe, sinun ei kannata
vaipua toivottomuuteen vaikka asiat
näyttävätkin huonoilta, hiero leukaasi
tähän ja rohkaise mielesi, käyttäydy
nöyrästi ja katuvaisesti niin kenties
kaikki kääntyy vielä hyväksi, ehkä
sitten voit saada hunajanmakean
suudelman lempeän kielen kärjestä.

Tietty jumiutuminen uhkaa minua aina, niin kuin se varmasti uhkaa jokaista sielulla varustettua. Jokin minussa sanoo: lienee parasta että minä menen edeltä, meinaan vaan, kun olen ennenkin ollut. Unohdan huudot ja herjaukset vaikka juuri niihin minun tulisikin keskittyä, sillä onhan niin että ne ilmaisevat hyvin paljon siitä mistä haluankin tietää.

Silloin kun kirjoitan ajatuksellisesti itseäni vastaan teen sen joka tapauksessa, se tuntuu siltä. Minulla on omatunto johon luotan.

Eniten kaipaan ja tavoittelen sellaisia tiloja, joissa voin rajoittaa ja rajata itseäni. Haluan asettaa itseni sidotuksi, haluan tuntea sen että jokin muu hallitsee minua. Kirjoittamisen tapauksessa se tarkoittaa usein sitä, että kirjoitan itseäni vastaan. Ei niin, että tuntisin vastenmielisyyttä kirjoittamaani kohtaan, vaan että tietoisesti hion strategioitani siihen suuntaan että kykenen ylittämään sellaisia esteitä jotka aikaisemmin ovat tuntuneet ylittämättömiltä. En voi tuntea vastenmielisyyttä mitään kirjoittamaani kohtaan, en kirjoittaessani sitä. Myöhemmin kenties voin tuntea sen, se voi tulla esiin esimerkiksi unissa. Mutta herättyäni en ole pahoillani vaan enemmänkin tyytyväinen. Ajatuksellisesti kirjoitan usein itseäni vastaan. Kielellisesti se on vaikeampaa, se vaatii myös sitä että muutan niitä todellisia käytäntöjä jotka liiittyvät kirjoittamiseeni. Minun on esimerkiksi vaihdettava tekstinkäsittelyohjelman kirjasin toiseksi, kohdeltava näppäimistöä toisella tavalla, elehdittävä toisella tavalla. Huomaan että ryhtini muuttuu, kun katson itseäni myöhemmin peilistä huomaan myös katseeni muuttuneen, vaikkakin vain hienoisesti.

Oi, älä anna tämän hämmästyttää itseäsi,
annan tämän olla nyt toistaiseksi. Kaukana.

Mitä kauheuksia te annattekaan
nuorten korvieni kuulla, mitä uhkauksia te
minulle syydättekään.

Teidän hyveellisyytenne ei ole osoitus
kovinkaan suuresta kertomuksesta.

Ylenpalttiset yritykset, enemmän kuin
kaipaan siteitä kaipaan tiheikköä jonka
päässä käteni voivat osua luurangon
päähän.

Pian sen jälkeen kun olemme asettuneet näihin luoliin näemme kuinka vesi tippuu ylhäältä aivan tietyllä tavalla, kuinka hehkulamput hehkuvat aivan tietyllä tavalla ja kuinka huulemme puristuvat yhteen aivan tietyllä tavalla. Siinä ei tarvita ennustamisen lahjaa, ei edes järkeä tai nokkeluutta. Linnunsiivet, ennen höyhennystä, leviävät näin. Höyhennys taas voi tarkoittaa mitä tahansa siirtymää. Eikö ole niin, että mikä tahansa muutos, tapahtui se sitten linnusta tuhanneksi toukaksi tai tuhatjalkaisesta toukasta lentäväksi hyönteiseksi, ole tyystin vailla mitään mitä voi kutsua arvostelmiksi. Sellaista pintaa ei ole johon ne voisivat kiinnittyä. Sitä vastoin arvostelmat kiintyvät usein pintoihin jotka tietyssä tilanteessa näyttävät vetävän niitä puoleensa. Me itse synnytämme ne pinnat ja pidämme niitä yllä. En tarkoita että mistään olisi luovuttava, sanon vain että pohtikaa sitä mistä luovutte ja siitä mitä otatte sen tilalle. Lauma vuohia liukastelee sateisella pellolla, tai sitten aamusumusta kostuneella vuorenjyrkänteellä, niiden sorkat painavat maahan yhtä hyvin korsia kuin muurahaisiakin, niiden silmät näkevät vuoroin sinertävän taivaan, vihreän maan ja vuohitovereiden harmaat ja ruskeat kyljet ja selät.

Jos apina kasvaa Kaukasuksella, sitä kutsutaan tietyllä nimellä, jos samanlajinen apina kasvaa Turkestanissa sitä kutsutaan toisella nimellä. Puhun nyt vertailukohdista, enemmänkin, puhun siitä mitä kulloinkin voi sanoa. Ehkä tarkoitan iskuja, se mikä kulloinkin sattuu silmieni eteen muistuttaa minua siitä, mitä voin olla tekemättä. Elän enemmän fantasian kuin minkään muun alueella.

Hyveet, puhuaksemme niistä, ovat niin usein jotakin, johon väärämielisillä on selkeä suhde.

Toisinaan katson itseäni ikään kuin sisäänpäin, siten että kuvittelen silmieni sijaitsevan niskassa ja kääntyvän siitä eteenpäin. En tarkoita että näkisin itseni takaapäin tai näkisin silmieni edessä itseni, vaan että katsomisen liike on pyörrettä muistuttava.

Tässä on kyllä terassi, tulkoon hän tänne hengittelemään ilmaa milloin haluaa, sen korkeus ei luullakseni herätä hänessä halua yrittää pakoon, tulkoon hän tänne hengittelemään raitista ilmaa, aivan sama valuttaisiko hunajaa hänen poskiaan pitkin vai katsoisiko häntä kaukaa, pelaisiko hänen kanssaan vai antautuisiko rankaisemaan häntä sellaisesta joka ei lainkaan ole hänen vallassaan. Mikään ei liene halpamaisempaa kuin se, että antaa toisen kuvitella liikoja, ei näytä hänelle arkkua jota raottaa viikatteella aseistunut Kuolema.

Eräänlaista voyeurismia ehdottomasti. Tai enemmänkin halu nähdä se mikä muutoin tuhoutuu, ei tule nähtäväksi, pysyy ikuisesti piilossa. Ei siis sitä. Vastakohta siitä. Ei taistelua itseään vastaan, tai jotakin oletettua vihollista, kylmää lämpöpatteria, jotakin joka näyttää vain pimeän puolen itsestään.

Haluaisin kirjoittaa ennen kaikkea niin, että esiin tulisi se mikä on sivussa, että esittämäni ulkopuolella olisi se, mitä kohden pyrkiä.

Alussa täytyy olla opettaja, joka puhuu ihmiselle joka on häntä ja tulee hänen jälkeensä. Täytyy olla jokin kuvio, joka on pienenemässä, asteittain, ja jotakin sen tilalle tulevaa. Ei ole mitään mikä estäisi tätä henkistä liikettä. Ei ole esimerkiksi rahan liikettä, joka asettuisi sen kaiken yläpuolelle, ei ole mitään, mihin voisi kuin hartsiseen lehteen takertua jotakin muuta. Ei ole olemassa minkäänlaista riippuvuutta, ainoastaan syntymisen laki. Voidaan puhua vaikkapa siitä kuinka värit yhdistetään toisiinsa, lopuksi kuinka ihmiset yhdistetään toisiinsa, lopuksi kuinka ideat yhdistetään toisiinsa, kuinka kemikaalit yhdistetään toisiinsa. Jokin kummallinen selittää itsensä tässä yhteydessä, on tehtävä selväksi että selvärajaisuus ei tarkoita sitä että vuo kulkee tiettyyn suuntaan ja tietyllä tavoin rajoitettuna. Mitä tapahtuu kun lapsen toiseen käteen antaa palan hiomatonta puuta ja toiseen käteen puolikkaan suolakeksin. Mitä silloin ei tapahtu, toisin sanoen: mitä epäillään ja mikä jää epäilysten ulkopuolelle.

Epäily ja epäilykset: eräänlaiset kuvitteelliset raajat, joiden ominaisuudet ylittävät vastaavien todellisten raajojen ominaisuudet moninkerroin.Varottavia, ei ole mahdollista katkaista omaa raajaansa vaikka olisi joutunut loukkuun.

Ei tämä yhtä ihmistä kaipaa. Ei tässä olla riippuvaisia kenenkään epätydellisestä ruumiista. Ei tässä olla kaatumassa. Ei tässä olla tulossa loppuun, ei taivaanranta häämötä. Ei veri virtaa. Minä perkele en tällaisesta välitä. Ennenkin on vaiettu mutta keuhkot pumppaavat ilmaa silti. Minä puristan käteni ja sitä ei kukaan muu peru. Samaa maailmaa tämä kaikki on, luonto on sama kaikkialle. Ei tässä tarvitse ahdistua sellaisesta jolla ei mitään perustaa ole. Sade on sama kaikkialla. Lehvät ovat samoja kaikkialla. Samalla tavoin ne virrat virtaavat missä hyvänsä. Kun vaipuu niin vaipuu, siitä on turha pyristellä. Luota minuun, minä tiedän mikä on hyväksi. Kuka muu sen tietäisi, kuka muu noista joilla puntit värisevät. Kuka loppuaan tietäisi, ei tästä mitään selvää muutenkaan tule. AInoa kirkkaus on sydämessä, ei siinä sen kummempaa. Antakaa nyt tähän se ja lopettakaa leikinlasku. Jokainen tuhoutuu joskus. Mieluusti minä tässä seison. Kuka muu tässä muka voisi olla, ei tässä ykseys ole uhattuna eikä isä.

Kuvitelmissani minulla on kädessäni viidakkoveitsi, jolla hakkaan eteeni tulevia lehvästöjä. Ehkä laukauksia. Niiden ääni muistuttaa menettämättömästä. Lehvät katkeavat tietyssä rytmissä, ensin yksi, kun tekniikkani kehittyy, voin yhdellä voimakkaalla vedolla katkaista useita paksuja lehviä ja ne putoavat kahisten maahan. Itselleni olen tuntematon ja kävelen kengissä jotka ovat epämukavat. Minun täytyy johtaa itseni eteenpäin näitä polkuja ja varoa kaikkea mikä minua uhkaa. Minulla on viidakkoveitsi ja ympärilläni oleva viidakko vavahtelee sen vuoksi, sen jokainen lukemattomat mikrokosmokset vavahtelevat.

Kiitän ylintä niistä pysyväisen tuntuisista nautinnoista, jotka takaavat hengelleni sen alustan, jonka se tarvitsee toimiakseen. Kiroan kaikkea sen epätäydellisen vuoksi joka näivettää minut hetkellisesti.

Kukaan ei vuoropuhele, ylipäänsä kukaan ei puhele. Ei sillä tavoin kun nyt rakennetaan. On tarkoitus pystyttää jotakin, joka ei kaadu heti seuraavan myrskyn sattuessa. Se on sanottu kaikelle puolustukseksi mutta se tuskin pitää mitään pystyssä. Hyveellinen nuoukainen voi kulkea tämän kaiken ohi tarvitsematta nuolaista suupieltään tai hieraista otsaansa. Hänen sydämensä on puhtaampi jostakin muusta, sen ympärillä kudokset toteuttavat sitä mitä niiden pitääkin. Myrsky ei vaikuta niihin, eivätkä pilvien ympärillä kiertelevät hyönteiset. Ja koska sydämen sykintä vaaraa odottaessa ja kiihkon kuohahtaessa on kovin tulinen, hankkivat jumalan apukeinon sitä vastaan sijoittamalla ruumiiseen keuhkot jotka ovat pehmoiset ja verettömät ja sisässään huokoisia täynnä, ikään kuin välipatjaksi, jotta sydän, kun kiihko siinä kuohahtaa, sykähtelisi taipuvaa ainesta vastaan eikä siis vahingoittuisi. Ylipäänsä kukaan ei vuoropuhele, sellainen on poliittista jäörjestystä vastaan eikä missään tavoin hyväksyttävää. Kun villieläimen poikanen imee emonsa nisiä se ei suinkaan puhele. Sanaakaan ei pääse sen suusta. Rakennettaessa jotakin kestävää on puhuminen kielletty. Mikäli keuhkojen ja koko ruumiin rytmin sotkee jokin, koska se on mahdollista, on niin vaikeaa puhua, kaikki tuhoutuu, eikä vain tuhoudu vaan myös tulee tuhoutumaan, ennustus laskeutuu kaiken päälle.

Viattomuus taistelee Hyveellisyyttä vastaan, Hyvätapaisuus taas selättää helposti Vilpittömyyden. He kaikki taistelevat samasta saaliista, yhdestä onnettomasta pienessä kolossa asuvasta kivikalasta, jonka pintaa peittävät piikit.

Hyväksyttekö Te sen paikan jonka Teille tarjoan? Kieltäydyn siitä ehdottomasti, kuten näette, minun täytyy nostaa päätäni ylemmäs ja notkistaa hiukan selkääni, jo tämä yllänioleva takki on sitä mieltä että minun on hylättävä jokainen minulle esitetty ehdotus, huolimatta sen sävystä, huolimatta taivaan sävystä ehdotuksen esittämisen aikaan tai mistä tahansa muusta. Menetykseni on varma jos käyttäydyn sanojeni mukaisesti. Mutta tuhoni on täysin taattu jos käyttäydyn jonkun toisen sanojen mukaisesti.

Kun riemuitsen, ailahtelee vuorikin. Tarkoitan vuorta maalauksessa, voin vaikuttaa kuviin sillä tavoin että niiden luonne hetkellisesti muuttuu. Nuo punasävyiset pensaat esimerkiksi, niiden väri muuttuu hetkellisesti kohti vihreätä, ne saavat ympärilleen jonkinlaisen vihertävän hehkun. Vastaavasti maa, nuo hevosenkengänmutotoiset kivet, muuttuvat hiljaa lähes säännöllisen puoliympyrän muotoisiksi.

Jos kuvaan sänkyäni, luulen että minun on silloin tarpeetonta kuvailla sitä kuinka suortuvani laskeutuvat ja painuvat tyynyä vasten. Jos vastaavasti kuvaan suortuviani, minulle tuskin on etua siitä, että kuvaan sitä mitä kaikkea vastaan ne kulloinkin ovat asettuneet. Olen sanonut kaiken puolustukseni, Totuus voi kertoa sen olenko oikeassa, Koetan kulkea omissa jäljissäni, niin kuin vain voin ne nähdä, mutta toisinaan haluan eksyttää itsenikin.

Sanat muuttuvat helposti pelkäksi sättimiseksi, alunperin rauhallisesta puheesta tulee jotakin aivan muuta, ja katselijat ovat kauhuissaan koska he kokevat että kenenkään kohtalo ei enää ole heidän hallinnassaan, he tömistävät jalkojaan permantoa vasten ja tuntevat tulleensa petetyiksi.