Se saalis menköön, sillä se on piikkinen ja vaarallinen syöjilleen. Se mikä on kelvotonta syötäväksi on ylimalkaan kelvotonta, ei tämä kuitenkaan tarkoita että olisi vain yksi portti josta kulkea. Kaikella täytyy olla mahdollisuus paeta, tehdä itsensä näkymättömäksi tai siirtyä toisaalle jättämättä jälkeäkään. Usein jokin hedelmätön tiiviys pyritään naamioimaan keveyteen. Se tarkoittaa sitä että esimerkiksi hedelmätön bituminen ja öljyinen maaperä peitetään jollakin joka synteettisyydessään ja vastaanpanemattomassa valesuloisuudessaan asettuu ihmisen mukaisesti häntä vastaan. Se sanoo: katso nyt, sinä olet tehnyt minut tällaiseksi, ota minua sen vuoksi kädestä, ylittäkäämme kuilu yhdessä. Jos sille kääntää selkänsä se valitsee seuraavan uhrin.

Paljon epävarmempi olen jonkin muun suhteen. Jonkin työn voi suorittaa helposti ja runollisesti, se tarkoittaa sitä että asiat eivät ole kaunistettuja, että todellinen keveys pääsee esiin. Mikään ei ole niin tiukasti pakattua että se kieltäisi kaiken. Kuollut ei kykene pitämään lupaustaan jonka hän elävänä teki. Vastaavasti elävä ei kykene olemaan lupaamatta sellaista, joka on mahdollista vasta hänen kuoltuaan.

Maistan jotakin kitkerää juomassani. Tällä ei ole tekemistä vain sen kanssa että lumisade ulkona on sellainen kuin on, tai että jokin on pettänyt minut, laskelmani. Kokonaiset virrat kuolevat samanaikaisesti kuin ihmisetkin. Jos maailma voisikin olla suuri työhuone tai ateljee.

Ei kukaan tule ajatelleeksi näitä kun asiat ovat hyvin, mutta kun he joutuvat ahdinkoon, niin mitä valituksia kuulemmekaan!

Myönnän eläneeni toisinaan viisaasti. Se kylläkin tarkoittaa vain sitä että olen kenkiä sitoessani unohtanut sitovani kenkiäni ja kuvitellut sitovani jotakin tyystin muuta. Varsinainen uskalikko.

Heidän orjuutensa on ikuista ja riippuu pitkän langan päässä. Hämähäkit ovat aivan toisella tasolla, heidän maailmansa on paljon kauniimpi. Kuuntele heitä niin tiedät miksi ainakaan he eivät ole joutuneet tuohon tilanteeseen.

Miten tämä asia päätyy, on epävarmaa. En ymmärrä mihin pyrin näillä vertauksillani. Karkeuksien latelijana olen varsin alhaista tasoa, ylistäjänä en ole sen kummempi. Mutta kuitenkin pidän tätä kaikkea niin kuin kalaa ongessani.

Kun ajattelen tilaa, ajattelen koloa merenpohjassa johon mustekala on piiloutunut. Sellainen tila on esimerkiksi sänkyni, peittonialus kun työnnän sinne jalkani. Tiedän mitä odotan olevan perällä, pohjassa, mihin voin valmistautua ja millä tavoin. Samalla tavoin kuin mustekala pelästyessään hyökyää mustepilven minä rauhattomana kipristän varpaitani ja koetan tottua. Jokainen tila vaatii saman totuttelun: en ole sen rauhallisempi missään. En pelkää sitä että pelkoni muuttuisi hallitsemattomaksi, en tunne turvaa sen vuoksi että olen ollut samassa tilanteessa lukuisia kertoja. Tila vain tulee jälleen osaksi minua ja minä osaksi sitä. Se heijastuu joistakin ruumiini osista, jotakin siitä jää kullekin puolelle minua. Vastaavasti rakennan päässäni mallin siitä, millä tavoin painun tilaan, millä tavoin ujutan itseni siihen tai millä tavoin se kantaa minua. Tilallisuus on ennen kaikkea sitä että koetan ymmärtää epämukavuuden tuntemuksia. Täydellisen miellyttävää tilaa ei ole olemassa: tila joka ei tunnu, tylsistymisen tila, joka täytyy täyttää harha-aistimuksilla, tehdä siitä fantastinen. Vastaavasti fantastinen tila, tarkoitan nyt koristeellista, monimutkaista, monionteloista, moniaistista, kaikilla tavoin moninaista, saa kaipaamaan vastakohtaansa. Tila voi moninkertaistaa haluni tai saada sen kaikkoamaan. Asiat taipuvat tietyllä tavalla silmieni läheisyydessä, painan tietyllä tavalla lantioni jotakin vasten, puristan kädelläni. Aistiharhat liittyvät tähän, joskin höllästi. Haluan saada jonkin näyttämään vaikkapa kuperammalta tai koverammalta. Haluan saada katon korkeammalle tai sängyn toiseen kohtaan, sellaiseen jossa se miellyttäisi minun makuani. En voi tehdä sitä: sen sijaan hylkään mielessäni nuo ajatukset ja keskityn vain siihen, mikä tilassa on ehdottoman miellyttävää. Jos mitään sellaista ei ole, luulen olevani kuollut. Jos sieluni ei voi todella yhtyä mihinkään, minun täytyy olla helvetissä.

1) Sellainen jonka voi kuvitella seisovan jäljellä vaikka vapiseekin kauttaaltaan. Äärimmäinen heikkous yhdistettynä äärimmäiseen voimaan.
2) Ei tyhjiä geometroita, kritiikkejä tai muita tyhjänpäiväisyyksiä. Pelkästään jotakin rytmistä, iskuja, sitä mitä niistä seuraa.
3)Todellinen kamppailu ei koskaan näy suoraan. Se voi tulla ilmaistuksi suoraan, mutta joka tapauksessa sen täytyy säteillä tietyllä tavalla, vapautua itsestään tai vapauttaa katsojassa ja kuulijassa jotakin.
4) Varjellut kohdat. On olemassa kohtia, jotka ovat esimerkiksi näkymättömiä tai suojattuja jollakin tavalla. Mitään ei käännetä ylösalaisin, täytyy olla jokin suoja.
5) Siihen liittyy tämä: näyttämöllä on kohtia, jotka ovat ehdottomasti esityksen kulun kannalta merkityksettömämpiä kuin toiset kohdat. Rytmin kannalta merkittävää taas on juuri varjeltuneisuus, turmeltuneisuuden ohella. Puhtaus ja sen vastinpari. Tila joka on ennen kaikkea jonkin takana, ei mitään muuta.

Oikeastaan hämmästelen usein tahtoani tehdä jotakin. Niin usein se näyttää toimivan minua vastaan, ei jätä rauhaan. Tuota pikaa katson johonkin toisaalle, minun käteni ulottuvat muualle. Silloin kun jäljellä ei enää ole nuoruusvuosiani en tiedä mitä tehdä. Minun täytyy vain iskeä ovi sisään ja päästä itsekin sisään. Siinäpä kuvio josta pidän. Hyvin runollinen ja samaan aikaan en kuvittele tekeväni niin. Haluan tulla kannetuksi hautaan kunniallisesti, niin että koko kansa rukoilee puolestani.

Yhteiskunta, helvetti, portaat alas ja sivulle. Kolmaskin henkilö näkee hahrhoja.Kuka muka on kiihottunut suosiollisuudesta, vaikka sanoisi muuta, kuka muka on kiihottunut pelkästään siitä että jumalat vaikuttavat virnuilevan. Posket kuperina, rusuunpunaisina. Kulta, kulta, kulta, kulta. Jos sanoo vaikka että koski soi kun saatanan urut. Mutta eihän se niin, todellisuus on vääränlainen jos oikeamielisyys on mahdollista. Sielu kuuluu toisaalle, kirjoittiko Mandelstam siitä, avasiko sydäemnsä. Kenen kanssa sitä kulloinkin huoraa, tai tappaa aikaa, tai yrittää ymmärtää. Ne juuri eivät ole ainakaan kristuksentien seuraajia, ainoastaan herjaavat kaikkea sitä. Eivät herjaa, vaan muodottomuudellaan saavat kaiken ja kuolevat sitten parvittain. Sellainen jauhaminen yhtä tyhjän kanssa, voi jumalauta, se on niin suomalaista, se juuri on niin suomalaista... Kyvyttömyys heijastuu jokaisesta seinästä ja jokaisesta lattiasta, maasta, taivaasta. Täysin vakavasti otettava ratkaisun mahdollisuus kuulostaa kirkkaalta lähteeltä josta ammentaa. Kaiken ympärille täytyy pujottaa taiteen köysi ja kiristää, ei sitä muuten selvitetä, rakenneta mitään, hedelmöitetä.

Keittää kahvia, italialainen alumiinipannu, ihmisen profiili, myöhemmin kiehuu yli kun nukahtanut patjalle. Oikea käsi alla, vasen kiertynyt patterin lavan ympärille, ei, puristaa sitä. Täytyy yhdistyä naintiin, selvä assosiaatio. Ei likaista mutta ei järin opuhdastakaan, tutkii Linnan ulkovarustuksia. Tarkastelee, myhäilee, tyytyväinen kuin totinen eläin. Totinen eläin, riiputtaa kaulaansa, tarttuu pistooliin. Ei sunkaan tätä mtäkimistä kukaan kuule, ei kuule eikä haista. Sitä on vielä lunta maassa siellä täällä katvirinteitä. Savukkeita, viinaa, pontikkaa. Puhtaat hantuukit. Peruukki, ei liioiteltu. Ei liioittelua tässä vaiheessa. Isä, aurinko ja Italia.

Kaavamaiset kultit viehättävät juuri tietyllä tavalla. Pyhän Henrikin katedraalin seinään upotetut pyhimykset ovat osia minusta. Niiden katseesta versoo uuden alku. Kärsit tästä tavattomasti, sehän on jo nähty, kun heilutat tuolla tavoin lanteitasi ja yrität päästä maalaukseen. Olet kotonasi kuin kala vedessä kun sinua kutsutaan ja sanotaan pyhimykseksi. Tyynyn alla pistooli, pistoolin alla kala vedessä -tyyppistä renkitupahuumoria. Jos asiaa noin ajatellaan, se on vaarallinen repliikki. Valaanomainen, sellainen että se pistää päänsä aalloista ja huutaa. Aurinko ei verenpunainen, pilvet eivät soikeita. Pilvet eivät erityisen merkittäviä tällaisena hetkenä. Sommitelma: keskellä pöytää jokin joka ei ole sitruuna, ei tuhkakuppi, ei kallo eikä puolikuu. Enemmän raatoa muistuttava, puoliksi mädännyttä. Sen täytyy silmänräpäyksessä muuttua nilkaksi, hyvin viehkoksi. Täytyy muistuttaa pikapiirrosta. Ei muuta sanottavaa. Posket jauhavat mutta mitään ei kuulu. Ei kuulu murtuneita sanoja eikä hengitystä. Kaiku leviää kuin saatana pitkin metsää. Juovuksissa salissa. Ei hallusinaatioita, mutta unet vääristyneitä. Liian väkivärisiä ja huomioitavissa. Voi sanoa vaikka haluavansa Australiaan siitossonniksi. Valtava eläin, valtava elin. Hehkuva, auringossa. Seteleitä nippu, sormet kaidat, lautaporstua, ohuet huulet. Sanotaan vaikka Katinkaksi, ohut nainen. Sanotaan vaikka Liisaksi jos se veisi ajatukset enemmän konepistooliin. Katinka, polvistu lautalattialle ja heitä puhelin pois. Ovella on perkele, myöhemmässä vaiheessa mies.

On mieletöntä kuvitella että tästä ei seuraisi jotakin. Yhtä naurettavaa kuin katsoa ympärilleen. Ihmisten keskellä on alue, jolla vääntelehtii muita ihmisiä. Takana on valkokangas, lahnansuolet ovat rantaruuhkan välissä, kivien ja puunkappaleiden kanssa sopusoinnussa. Haluan rakastaa sinua ja osoittaa sen näin. Teen sinusta vaikka raavon kunhan suostut edes kerran istumaan sängyllä asennossa joka miellyttää, lantionluut viehättävästi, reidet. Sitä ennen oli kesä. Kesä tarkoitti sudenkorentoja, joiden siipien verkkokuviot eivät edenneet juuri mihinkään. Sekö tämän kaiken sai aikaan? jokainen repliikki on viisastelevasti ja sitäpaitsi vastenmielisesti lausuttu. Haluan luoda henkilön joka kääntää selkänsä itselleenkin, siihen tyyliin mihin olen tottunut. Puheen tyyliin. Luonnaako se?

Säteilevän valaiseva kuva
olemassaolon näkymisestä
huone jossa miellyttävät tuolit
joita katsella eläinmäisin vaistoin
ja tarvittavan asennon sisältä
joka jollakin muistuttaa ravihevosen
hyvin kehittyneestä kaulasta
turkkilaisessa kylvyssä
Decameronesta
oikein väärässä olevana
siitä mikä seuraa kuuden vuoden aherrusta
armottomana itseään kohtaavasta
ja yleensä voimakkaasta ilmaisusta.

Yhäkin tämä yhteiskunta on hyvin nuori,
ja yhäkin ennensanottuja ongelmia on, tai
että kolmiaivoiset olennot, se ryhmä tulee
yhä tuhotuksi niin kuin kattotiilet, pudoten
maahan myrskyn sattuessa. Suuri Luonto,
kuten jokea kutsutaan, voi yhtäkin hyvin
olla jotakin joka laajenee esimerkiksi itään
päin yhtä hyvin kuin pohjoiseenkin, ei
niin että se olisi mitenkään pääni ulkopuolella
L. jota nyt voi sanoa J:ksi, sanoi. Onnettomat
tilanteet kääntyvätkin vastakohdikseen sinä
hetkenä kun kaikkea lakataan tarkastelemasta.

Näiden
valkoisten, mustien ja hiuksenohuen kielten
tarkoitus on muuntaa totuus toiseksi. Neljännes
tästä, kutsutaan sitä vaikkapa nimellä Muod,
jatkaa olemistaan siellä missä paarmat lentävät
kahdeksikon muodossa. Jokaisen paarman
selässä on näkymätön henki, joka on myötäinen
paarman tahdolle.

Mikä on väärin? Mikä on tämän syy?
Yksinkertaisesti se, että kysymystä ei ole
huolellisesti tarkasteltu jokaiselta puolelta. Toisin
sanoen sen on annettu ottaa tila. Tämän
mekaanisen tahdon luuranko on jotakin muuta.
Tilan ottaessaan kysymykset muodostuvat
aukoiksi joiden kautta voi nähdä vastuksen
kuolemalle. Kolmiaivoisten olentojen ainoat
sanat ovat jotakin seuraavista: ehkä, kenties,
huomenna, näen, sen, hyvin.

Liisa oli kokoelma lausumien koordinaatteja, enemmän kuitenkin vain kennorakenne joka oli tarpeeksi vankka ottamaan huomioon viimeisetkin puhurit. Yksi ja sama ihminen, hän toisti illallisen päätyttyä viheliäiseen äänettömyyteen. Äänettömyys ei suinkaan ole silta äänekkyyteen. Mitenkään samalla tavalla pöydänjalkoihin kaiverrettu tarina tyydyttymättömistä intohimoista ei ole. Minä voin nähdä sen reisistäsi, mies sanoi hänelle. Tällä taas oli mietteliäs otsa ja käsissä tunnistamattomia kasveja. Kaikki muistuttaa tiettyyn aikaan päivästä tuntemattoman maalausta, on vaikea sanoa mitä on velkaa.

L. piti vahingoittumattomassa kädessään muistikirjaa. Kyntensä hän oli lakannut mustiksi ja siitä tiesi että hänen sisimmässään myrskyää. Tokikaan kuka tahansa ei voi päätellä mitä hyvänsä. Siltaa on mahdotonta ylittää pelkästään ymmärtämällä sen olemassaolo. Joka tapauksessa L. oli viehättävä nainen, hänen hiuksensa olivat somat ja poskensa hiukan kylmästä punertavat. Eikä hän ole lainkaan säälimätön muille kuin itselleen. Kenties siinä onkin tarpeeksi. Ramlösa-pullosta juodessaan voi tuntea olevansa sadisti.

Sellaista on riemullisuus, hän sanoi. Menee salista toiseen ja näkee jokaisen rinnat uudella tavalla. Tämä minun on seuraavana päivänä luotava, hän sanoi. Huomaamatta se voi kääntyä voimakkaiksi iskuiksi. L. ei todennut millään tavoin tarpeelliseksi mennä laittamaan kahvia. Aurinko oli laskenut ja kengät olivat hyvin kuraiset. Kuka ammutaan ensiksi, hän sanoi mielessään. Kuka tuhotaan ensiksi ja kuka sen jälkeen.

L. kulkee lumisohjossa eikä tiedä mihin on menossa ja yskii. Siinä on jotakin myötäistä, enemmän kuin avoimmuudessa ja vapaudessa. Jokin todistaa että voisarvi on maksanut täsmälleen yhden säälimättömyyden verran. Sen voima eräällä tavalla suuntautuu poispäin kaikesta. Sen avulla on kenties mahdollista todistaa elämä mahdottomaksi.

L:ään voi yhdistää helposti jäniksenverenhimon. Tai yhtä hyvin lintukoiramaisen jäljityksenkiihkon. Se ajaa hänet lukemaan tekstejään yhä uudestaan voimatta rauhoittua. Hän näyttää aika tavalliselta mustattuine kynsineen mutta hänen rintansa eivät ole järin tavalliset. Myöskään, hän lisää tuntien aivonsa. Jos olen ollut Espanjassa ja Italiassa, olen ollut Berliinissä. Tämä 60-luvun jälkipuolella alkunsa saanut poliittinen virtaus ei liity mihinkään, ei edes punertavaan poskeen.

Jos siis hyväksyn tämän, tosiasiakysymys ei
vielä lainkaan ratkea, lannistuu sen edessä
niin kuin voisi olla jossakin muuallakin,
kamppailemassa omassa tilastaan tai vain
toisaalta tässä, tämä muodostuu äärimmäisestä
määrästä järjestelmällistä kuvailua, joka on
alistettu yhdelle puolelleni. Mikään tuskin uhkaa
minua tässä, olen nyt seisonut niin kauan että
olen saattanut hengittää milligrammoittain
happea sisääni. Sanoin ensin: sisääsi, mutta
älä pelkää, en muista sinua. Muistan vain
valintatilanteita, esimerkiksi: valitse nyt ikkunassa
liikkumattomana olevista ampiaisista yksi
mieleisesi. Tietysti valitsen sen, joka on niistä
viisain ja loistavin, toisin sanoen sen joka juuri
nyt on taskussani, kovin liikkumattomana ja
kovin alttiina monelle sattumalle.

Odotan voivani antaa tästä selkeän selonteon,
pelastaa vain Auringon joka saa maan elämään.
Onnellisen enteen päivänä on turha pukeutua
vaatteisiin jotka kiristävät vääristä kohdista,
hellästi se voi olla oman elämäni alku tai
jonkun toisen loppu, tai vain hengähdys keskellä
jotakin suurta. Tämän hyväksyn itsestäni, olen
sitten kuollut tai elossa. Mutta nyt, kun olen
tullut kaikeksi täksi, sydämeni vapautettuna
kaikesta hermostuneisuudesta ja alituisesta
ylilatauksesta, nyt rukoilen pitämään auton
ovet tiukasti kiinni ja pitämään jalkani voimallisesti
sisäpuolella, sisäpuolella minua tai sitä mitä en
ole toivonut tässä näkeväni. Luotan itseeni hyvin
paljon enkä halua heikentää tarkoitusperiäni.

Näen tämän kaverin saavuttavan omat aavikkonsa,
en juuri tarvitse mitään neulatonta käskytystä tähän.
Tässä nyt! Työ on tehty eikä sitä enää ole.
Nyt vain vasaroidaan tämä kaikki maan alle tai pois näkyvistä.
Sängyllä nainen leikkii viltin päällä mutta ei silti ole tahdoltaan
itsepäinen. Itsehän valitsit olla tällaisessa maailmassa, jossa
tyypit pääsevät aavikolle. Alkakaamme, jäsenissäni tuntuu jo
sopivaa väreilyä, tässä on tie pois. Jatkakaamme painiskelua
jumalten kanssa joiden jäsenet värähtelevät.
Voi sinä taivaan sininen laki, sinun lentosiipiset huurusi, jokivetesi.
Mitä voin sanoa? Kaiken olevaisen tiedän varsin hyvin
ja tietoni tuntuvat vakailta. Tarvitsen kylläkin tuhoa mutta vain
sen keveimmässä muodossa, niin keveässä kuin vain kykenen,
yhtenä välttämättömyyden ilmentymänä. Nainen makaa viltillä
sängyllä ja hänen päällään on jotakin mustaa ja hahmotonta.
Kuolevainen jokaisen lajin opettajamme katsoo sitä silmät
hyvin suurina ja lempeinä, myöhemmin tylsistyneenä ja kärsivänä,
sillä mitä muuta tällaisessa pelkässä voi tehdä, mihin muualle
katsoa. Nainen leikkii viltin päällä ja kääntää itsensä auringon
suuntaan, kasvonsa tarkoitan, eikä etsi sen enempää kärsimyksensä
täyttä sisältöä kuin itseäänkään, minua tai meitä. Tämän tiedän
hyvin kokemuksesta, en tahdo toistaa sitä.

Olen monessa suhteessa toisen kaltainen.
En nyt tarkoita itseäni minään huvittavana
eläimenä jota on kaunis katsella, en tarkoita
nyt katsoa omia jalkojani mutta minkä voin
niiden olemassaololle. Ilman niitä olisin hyvin
täydellinen, täydellinen siinä mielessä joka
liittyy mielettömyyteen. Itsetyytyväisyydelläni
tuskin on mitään selkeitä rajoja. Olen ollut
samaan aikaan sinun luonasi ja kirjoittanut
tätä, sukkahousuista on yksi silmä lähtenyt,
en ole välittänyt siitä liialti ja jatkanut kirjoitta-
mista. Huomenna minun täytyy kävellä osta-
maan itselleni jotakin muuta. Sinua en tahdo
unohtaa, kävele siksi runkojen taakse. Älä
katsele minua liikaa että et tukehdu. Älä viitsi
näytellä huolestunutta, se saa minut raivoihinsa
ja sellaisena en tahdo itseäni tuntea. Kanavat
ovat sitä varten että niitä käytetään, en minäkään
kulu siitä että täytekynä hankautuu jalkaani
vasten. Olen vain kirjoittamassa yhtä kirjettä,
tässä ei ole mitään sinulle kuuluvaa. Ole huo-
letta, en minä ole tappamassa juuri nyt enkä
edes vahingoittamassa. Haluan vain olla tässä
ja toivoa parastani.

Muistan että lukiessani ensimmäistä kertaa Henriikka Tavin runoja ajattelin että näissä siirtymät tapahtuvat liian ennakoitavasti, että niiden toisia seuraava ja myös vastakkainasettuva muoto ei sellaisenaan ilmaise tarpeeksi. Lisäksi niiden kokeilevuus vaikutti korvaani jollakin tavoin mekaaniselta. Mutta lukiessani esikoiskokoelmaa ajattelin hyvin toisella tavalla, sen yhteydessä runot ja motiivit vaikuttivat täydellisiltä. Niiden suhteet, sekä kokoelman runojen suhteet että säkeiden samoin kuin proosamuotoisten runojen sisäiset suhteet, tuntuivat onnistuneilta, vaikuttavilta ja innostavilta. Lisäksi Tavin syntaksin hienovaraisuus ja varioivuus on nautittavaa ja ymmärrystä lisäävää, sekä keinojen että itse havaitsemisen kannalta ajateltuna. Tämä kaikki on sanottu väärin. Tavin runous on vaikuttavaa kuten kaikki suuri runous.

Jokaiseen pienempäänkin merkkiiin on turha kiinnittää huomiota. Toisaalta
on typerää jättää niitä huomiotta. Tässä vaikuttavat negatiiviset ja positiiviset
varaukset. Sielu ei koskaan toistu samanlaisena. Kenkieni korot eivät koskaan
asetu samalla tavoin.

FARMASEUTTINEN IHME

Kaaduin portaissa ja rikoin silmälasini ja silmäkulmani, minun täytyy puristaa ohimoani vieläkin ettei kipu ylly sietämättömäksi, ja sinä aikana kaikki kiusaukset, jokaikinen niistä, kumartuivat puoleeni lonkeroineen ja ymmärrettävine vertauksineen. Samalla tavoin kuin silmälasien sanka murtui murtui myös pala portaasta. Olen nähnyt näkyjä pyhimyksistä, jotka ovat samaan aikaan kuolemattomia ja kuolevaisia, jos he ovat kuolevaisia, heidän täytyy kuolemattomuudellaan todistaa toisin, jos he ovat kuolemattomia, heidän täytyy kuolevaisuudellaan todistaa toisin. Silmälasien linssi murtui samalla tavalla kuin silmälasien sankakin, kivisistä portaista lohkesi täsmälleen kuusikulmainen pala ja pelkästään se olisi tuntunut uhkaavalta. En ymmärrä miksi en ole tämän harhaluuloisempi, miksi en kuvittele tämän enempää vaikka olen selvästi jollakin tavoin harhautunut siltä polulta joka minulle on osoitettu. Palan murtuessa portaista olin jo henkisesti kauempana mutta kuitenkin niin lähellä että saatoin haistaa ilmaan leviävän tuoksun.

Haluan asua tässä ikuisesti. Rakentaa ensin leirin, sitten kaupungin ja lopuksi lähteä. Muovailemattomuus voi hyvinkin olla perustana sille että tunnen oloni näin kotoisaksi. Koska en voi saada mitään kääntymään itseni suuntaiseksi on minun itse käännyttävä jatkuvasti. Tahdon jatkuvasti pitää itseni erossa siitä minkä kuvittelen itsekseni. Tähän sekoittuu jatkuva kommentaari.

Silmälasien linssin murtuessa tunsin myös silmämunani jollakin tavoin laajentuvan ja sen jälkeen supistuvan. En kuitenkaan saanut siitä sen parempaa otetta. Näkökentässäni oli vain toinen toistaan sumeampia pisteitä. Jostakin kuului lauluharjoituksia, kuvittelin äänen syntyvän tumman nuorukaisen suusta, valkoisten hampaiden takaa. Keskikohtana, jonkinlaisena kultaisena aasina, toimi nuorukainen, hänen hampaansa olivat vain yksityiskohta. Johan nyt, minun täytyy lähteä tästä kiireesti jos haluan olla järjissäni vielä tulevinakin päivinä.

Dialogissa on kysymys ennen kaikkea hienoisista muutoksista, jotka tuodaan esiin liioittelun kautta. En pysty näkemään lopullista kuvioita kirjoittaessani muuta kuin tuskin havaittavina värähdyksinä. Niihin on myös mahdotonta luottaa. Luottaa voi sen sijaan siihen, että eteneminen tapahtuu huolimatta siitä.

Usein luon vahvoja, liiankin vahvoja, semanttisia painotuksia. Tiedostan liian hyvin sen kohdan joka vaikuttaa merkittävältä ja unohdan että minun on rakastettava muutakin. Toisaalta pelkästään tuota yhtä kohtaa kohtaan tuntemani rakkaus säteilee muuallekin. Rakkaus on tässä sana, joka tuntuu vastenmieliseltä.

Huomaan usein erehtyneeni. Huomaan toimineeni itseäni ja jotakin muuta vastaan kestämättömällä tavalla. Jos haluan tuhota jotakin, se on tehtävä päättäväisesti. Tämä on maksiimi joka tuntuu väärältä ja oikealta samanaikaisesti. Hyvin yksinkertainen sääntö, jonka suhteen tärkeätä ei suinkaan ole sen noudattaminen vaan tiedostaminen ja pohtiminen. Jos olen helpottunut jonkin saattamisesta päätökseen, minun on syytä epäillä. Tiedän että kykenen selittämään itselleni mitä hyvänsä ja että pystyn korjaamaan asioita jälkeenpäin. Oikeastaan vaadin itseltäni juuri sellaista suhtautumista kirjoittamiseen. Myös sitä että pystyn tarpeen vaatiessa sumentamaan kaiken.

Tunteet, jotka kätkevät sisäänsä jotakin muuta ovat ennen kaikkea. On ymmärrettävä kuinka jokin sulkee jotakin pois, miksi se ei voi olla mitään muuta. Sanon usein sellaista mitä en tarkoita. Vielä useammin kirjoitan niin kuin en ymmärrä tarkoittaneeni.

Pyrin toistamaan jotakin mutta unohdan mitä olen toistamassa.

Ehkä juuri se on edellytys tälle kaikelle. Vaillinaisuus jonka voi kuvitella tai jonka voi tuntea. Kuitenkin menen jääräpäisesti eteenpäin. En voi suostutella itseäni mihinkään muuhun. Jos pystyn asettumaan jokaisen puhujan taakse, ei minulla pitäisi olla minkäänlaista pelkoa hajoamisesta. Jos voin merkitä puhujani itselläni, olen turvassa.

Joskus menetelmäni ovat hyvin monimutkaisia. Voin kehittää luokittelujärjestelmän, jonka ääriviivoissa näyn itse, en suinkaan sen yksityiskohdissa.

Se mikä sanomattomuudesta syntyy liittyy
siihen mikä syntyy liioittelusta. Liioittelu puolestaan
on kaikki mitä voi olla. Alussa kommentit ovat
lähes aina pidempiä, niitä ei voi sanoa tarkemmiksi
mutta ne ovat värikkäämpiä. Värikkäämpiä sillä
tavalla joka liittyy hallitsemattoman olemassaoloon.
Samalla tavoin voi renderöidä jonkin tuntemansa
ihmisen, itse on hyvä esimerkki siitä, kateenkorvan
tai umpilisäkkeen. Se tunkeutuu sisään niin kuin
tommipuukko. Ei ole hyödyllistä ajatella jonkin olevan
vain itseään varten eikä tarpeellista ajatella itse
olevansa vain yhdessä pisteessä samaan aikaan.

On hyödylllistä kääntää päätään mutta varottava
niskaansa.

1) Usein törmään tilanteeseen, jossa kuvittelen olevani pakotettu sopeutumaan. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita että edes harkitsisin sopeutumista ja mukautumista. Ennen kaikkea vain käännyn itseäni kohti ja kysyn neuvoa.
2)Sana "sopimus" kuulostaa perustavalla tavalla väärältä. Se tuntuu sisältävän valheellisen oletuksen siitä, että jokin ylipäänsä on mahdollista. Sen eteen tulisi aina liittää jokin huvittava lisämääre, esimerkiksi "kuvitteellinen".
3)Pakotamme itsemme toistuvasti erilaisiin tilanteisiin. Lisäksi pakotamme itsemme tuntemaan tunteita, joiden kuvittelemme olevan ehdottomia. Monessa tapauksessa kysymys toki on silkasta valheellisuudesta mutta usein myös siitä, että kyky havainnoida ruumista ja mieltä on jollakin tavoin vaillinainen.
4)Usein päädyn siihen ajatukseen, että vain äärimmäisyydet ovat tärkeitä, ei mikään muu. Jos en voi saavuttaa intensiteettiä, voin aivan yhtä hyvin olla olematta. Vastakkuus tälle on tila, jossa kaikki tuntuu liian keveältä ollakseen totta. Näen pöydällä jotakin, mutta en halua edes kuvitella koskevani siihen.
5)Inho juontuu siitä, että yhtäkkisesti se, mikä on minulle kaikkein tutuinta, muuttuu tunnistamattomaksi. Tai vääräksi. Tuo kokemus on kuitenkin välttämätön piste. Ja alku jollekin muulle.