Kun ajattelen tilaa, ajattelen koloa merenpohjassa johon mustekala on piiloutunut. Sellainen tila on esimerkiksi sänkyni, peittonialus kun työnnän sinne jalkani. Tiedän mitä odotan olevan perällä, pohjassa, mihin voin valmistautua ja millä tavoin. Samalla tavoin kuin mustekala pelästyessään hyökyää mustepilven minä rauhattomana kipristän varpaitani ja koetan tottua. Jokainen tila vaatii saman totuttelun: en ole sen rauhallisempi missään. En pelkää sitä että pelkoni muuttuisi hallitsemattomaksi, en tunne turvaa sen vuoksi että olen ollut samassa tilanteessa lukuisia kertoja. Tila vain tulee jälleen osaksi minua ja minä osaksi sitä. Se heijastuu joistakin ruumiini osista, jotakin siitä jää kullekin puolelle minua. Vastaavasti rakennan päässäni mallin siitä, millä tavoin painun tilaan, millä tavoin ujutan itseni siihen tai millä tavoin se kantaa minua. Tilallisuus on ennen kaikkea sitä että koetan ymmärtää epämukavuuden tuntemuksia. Täydellisen miellyttävää tilaa ei ole olemassa: tila joka ei tunnu, tylsistymisen tila, joka täytyy täyttää harha-aistimuksilla, tehdä siitä fantastinen. Vastaavasti fantastinen tila, tarkoitan nyt koristeellista, monimutkaista, monionteloista, moniaistista, kaikilla tavoin moninaista, saa kaipaamaan vastakohtaansa. Tila voi moninkertaistaa haluni tai saada sen kaikkoamaan. Asiat taipuvat tietyllä tavalla silmieni läheisyydessä, painan tietyllä tavalla lantioni jotakin vasten, puristan kädelläni. Aistiharhat liittyvät tähän, joskin höllästi. Haluan saada jonkin näyttämään vaikkapa kuperammalta tai koverammalta. Haluan saada katon korkeammalle tai sängyn toiseen kohtaan, sellaiseen jossa se miellyttäisi minun makuani. En voi tehdä sitä: sen sijaan hylkään mielessäni nuo ajatukset ja keskityn vain siihen, mikä tilassa on ehdottoman miellyttävää. Jos mitään sellaista ei ole, luulen olevani kuollut. Jos sieluni ei voi todella yhtyä mihinkään, minun täytyy olla helvetissä.