Kaavamaiset kultit viehättävät juuri tietyllä tavalla. Pyhän Henrikin katedraalin seinään upotetut pyhimykset ovat osia minusta. Niiden katseesta versoo uuden alku. Kärsit tästä tavattomasti, sehän on jo nähty, kun heilutat tuolla tavoin lanteitasi ja yrität päästä maalaukseen. Olet kotonasi kuin kala vedessä kun sinua kutsutaan ja sanotaan pyhimykseksi. Tyynyn alla pistooli, pistoolin alla kala vedessä -tyyppistä renkitupahuumoria. Jos asiaa noin ajatellaan, se on vaarallinen repliikki. Valaanomainen, sellainen että se pistää päänsä aalloista ja huutaa. Aurinko ei verenpunainen, pilvet eivät soikeita. Pilvet eivät erityisen merkittäviä tällaisena hetkenä. Sommitelma: keskellä pöytää jokin joka ei ole sitruuna, ei tuhkakuppi, ei kallo eikä puolikuu. Enemmän raatoa muistuttava, puoliksi mädännyttä. Sen täytyy silmänräpäyksessä muuttua nilkaksi, hyvin viehkoksi. Täytyy muistuttaa pikapiirrosta. Ei muuta sanottavaa. Posket jauhavat mutta mitään ei kuulu. Ei kuulu murtuneita sanoja eikä hengitystä. Kaiku leviää kuin saatana pitkin metsää. Juovuksissa salissa. Ei hallusinaatioita, mutta unet vääristyneitä. Liian väkivärisiä ja huomioitavissa. Voi sanoa vaikka haluavansa Australiaan siitossonniksi. Valtava eläin, valtava elin. Hehkuva, auringossa. Seteleitä nippu, sormet kaidat, lautaporstua, ohuet huulet. Sanotaan vaikka Katinkaksi, ohut nainen. Sanotaan vaikka Liisaksi jos se veisi ajatukset enemmän konepistooliin. Katinka, polvistu lautalattialle ja heitä puhelin pois. Ovella on perkele, myöhemmässä vaiheessa mies.