Mutta kun kuuntelen sellaisia puheita jotka ympäröivät pääni niin kuin pienet helikopterit, täytyy minun myöntää itselleni että en havaitse sävyjä, en näe asioita niin kuin ne selvästi on väritetty, minussa on sellaista sokeutta. Tunnen sen ohimojeni tienoilla. Tekstissä päähenkilöllä on lapsi, hän katsoo hänen kauttaan niin kuin viikatteen terää pitkin. En tiedä miksi se pelottaa minua niin kovasti, luulen sen liittyvän vain omiin traumoihini eikä mihinkään muuhun. Olen aina rakastanut ja jopa kiihtynyt taitavasti tehdyistä teristä. Minulla on kainuulainen Olavi Kemppaisen takoma puukko ikkunalaudalla ja isäni siihen tekemä tuppi.