Voin ymmärtää hämmästyttävän tarkasti kielen eri vivahteita, mutta kun näen liikkuvan ja värisevän posken minut valtaa pelkästään ihmettely. Tietysti niin täytyy ollakin, mutta ihmettelyyni sisältyy kipeä tietoisuus siitä että en kykene täysin arvioimaan ihmisten motiiveja, heidän tietoisuutensa tasoa, minun pitäisi sanoa. Se on liikaa. Liian mystifioivaa, sellaista kaivonrakentamista ylöspäin. Sen täyttämistä jollakin, sitten veden näkymättömäksi tekemistä. Hyvin selvää se on. En ymmärrä kuinka voin olla olemassa niin että en ymmärrä muita. Sen täytyy olla pitkälle menevää, luulen että se on minussa niin syvällä että ymmärtäminen vie kauan. On ehkä mahdotonta. Onneksi tunnen voivani rakentaa henkilöitä jotka elävät toisin. Jos tässä on draaman perusta. Jos se on juuri siinä että kirjoitan siitä mistä en ymmärrä mitään. Jos se on kaiken poetiikan perusta. Mietin tänään työläisromaania muotona, juuri suomalaista työläisromaania, ja kuinka helppoa sellainen olisi kirjoittaa tänä päivänä. Mitään sellaista ei enää ole. On nähtävä maali, joka peittäessään toisen maalin saa aikaan kummallisia väreileviä kuvioita, sitten lauseet jotka ovat niin tarkkoja että pysäyttävät sydämen.