1) Usein törmään tilanteeseen, jossa kuvittelen olevani pakotettu sopeutumaan. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita että edes harkitsisin sopeutumista ja mukautumista. Ennen kaikkea vain käännyn itseäni kohti ja kysyn neuvoa.
2)Sana "sopimus" kuulostaa perustavalla tavalla väärältä. Se tuntuu sisältävän valheellisen oletuksen siitä, että jokin ylipäänsä on mahdollista. Sen eteen tulisi aina liittää jokin huvittava lisämääre, esimerkiksi "kuvitteellinen".
3)Pakotamme itsemme toistuvasti erilaisiin tilanteisiin. Lisäksi pakotamme itsemme tuntemaan tunteita, joiden kuvittelemme olevan ehdottomia. Monessa tapauksessa kysymys toki on silkasta valheellisuudesta mutta usein myös siitä, että kyky havainnoida ruumista ja mieltä on jollakin tavoin vaillinainen.
4)Usein päädyn siihen ajatukseen, että vain äärimmäisyydet ovat tärkeitä, ei mikään muu. Jos en voi saavuttaa intensiteettiä, voin aivan yhtä hyvin olla olematta. Vastakkuus tälle on tila, jossa kaikki tuntuu liian keveältä ollakseen totta. Näen pöydällä jotakin, mutta en halua edes kuvitella koskevani siihen.
5)Inho juontuu siitä, että yhtäkkisesti se, mikä on minulle kaikkein tutuinta, muuttuu tunnistamattomaksi. Tai vääräksi. Tuo kokemus on kuitenkin välttämätön piste. Ja alku jollekin muulle.