Dialogissa on kysymys ennen kaikkea hienoisista muutoksista, jotka tuodaan esiin liioittelun kautta. En pysty näkemään lopullista kuvioita kirjoittaessani muuta kuin tuskin havaittavina värähdyksinä. Niihin on myös mahdotonta luottaa. Luottaa voi sen sijaan siihen, että eteneminen tapahtuu huolimatta siitä.

Usein luon vahvoja, liiankin vahvoja, semanttisia painotuksia. Tiedostan liian hyvin sen kohdan joka vaikuttaa merkittävältä ja unohdan että minun on rakastettava muutakin. Toisaalta pelkästään tuota yhtä kohtaa kohtaan tuntemani rakkaus säteilee muuallekin. Rakkaus on tässä sana, joka tuntuu vastenmieliseltä.

Huomaan usein erehtyneeni. Huomaan toimineeni itseäni ja jotakin muuta vastaan kestämättömällä tavalla. Jos haluan tuhota jotakin, se on tehtävä päättäväisesti. Tämä on maksiimi joka tuntuu väärältä ja oikealta samanaikaisesti. Hyvin yksinkertainen sääntö, jonka suhteen tärkeätä ei suinkaan ole sen noudattaminen vaan tiedostaminen ja pohtiminen. Jos olen helpottunut jonkin saattamisesta päätökseen, minun on syytä epäillä. Tiedän että kykenen selittämään itselleni mitä hyvänsä ja että pystyn korjaamaan asioita jälkeenpäin. Oikeastaan vaadin itseltäni juuri sellaista suhtautumista kirjoittamiseen. Myös sitä että pystyn tarpeen vaatiessa sumentamaan kaiken.