Muistan että lukiessani ensimmäistä kertaa Henriikka Tavin runoja ajattelin että näissä siirtymät tapahtuvat liian ennakoitavasti, että niiden toisia seuraava ja myös vastakkainasettuva muoto ei sellaisenaan ilmaise tarpeeksi. Lisäksi niiden kokeilevuus vaikutti korvaani jollakin tavoin mekaaniselta. Mutta lukiessani esikoiskokoelmaa ajattelin hyvin toisella tavalla, sen yhteydessä runot ja motiivit vaikuttivat täydellisiltä. Niiden suhteet, sekä kokoelman runojen suhteet että säkeiden samoin kuin proosamuotoisten runojen sisäiset suhteet, tuntuivat onnistuneilta, vaikuttavilta ja innostavilta. Lisäksi Tavin syntaksin hienovaraisuus ja varioivuus on nautittavaa ja ymmärrystä lisäävää, sekä keinojen että itse havaitsemisen kannalta ajateltuna. Tämä kaikki on sanottu väärin. Tavin runous on vaikuttavaa kuten kaikki suuri runous.