Näen tämän kaverin saavuttavan omat aavikkonsa,
en juuri tarvitse mitään neulatonta käskytystä tähän.
Tässä nyt! Työ on tehty eikä sitä enää ole.
Nyt vain vasaroidaan tämä kaikki maan alle tai pois näkyvistä.
Sängyllä nainen leikkii viltin päällä mutta ei silti ole tahdoltaan
itsepäinen. Itsehän valitsit olla tällaisessa maailmassa, jossa
tyypit pääsevät aavikolle. Alkakaamme, jäsenissäni tuntuu jo
sopivaa väreilyä, tässä on tie pois. Jatkakaamme painiskelua
jumalten kanssa joiden jäsenet värähtelevät.
Voi sinä taivaan sininen laki, sinun lentosiipiset huurusi, jokivetesi.
Mitä voin sanoa? Kaiken olevaisen tiedän varsin hyvin
ja tietoni tuntuvat vakailta. Tarvitsen kylläkin tuhoa mutta vain
sen keveimmässä muodossa, niin keveässä kuin vain kykenen,
yhtenä välttämättömyyden ilmentymänä. Nainen makaa viltillä
sängyllä ja hänen päällään on jotakin mustaa ja hahmotonta.
Kuolevainen jokaisen lajin opettajamme katsoo sitä silmät
hyvin suurina ja lempeinä, myöhemmin tylsistyneenä ja kärsivänä,
sillä mitä muuta tällaisessa pelkässä voi tehdä, mihin muualle
katsoa. Nainen leikkii viltin päällä ja kääntää itsensä auringon
suuntaan, kasvonsa tarkoitan, eikä etsi sen enempää kärsimyksensä
täyttä sisältöä kuin itseäänkään, minua tai meitä. Tämän tiedän
hyvin kokemuksesta, en tahdo toistaa sitä.